Nyt oltiin jo lähes loppusuoralla kohti määränpäätämme Braseltonia Gerogiassa, mutta vielä oli motoristimielessä pari tämän mantereen kaiketi kuuluisinta mutkatietä korkkaamatta. Toinen on Cherohala Skyway ja toinen on Dragon’s Tail, molemmat Tennesseen Smoky-vuorilla. Paddler’s Motellilta molemmille oli toki vielä matkaa muutama sata kilometriä, joten aamulla oli vielä epävarmaa ajammeko nuo mutkapätkät läpi saman päivän iltana vai jätämmekö ne viimeiseksi päiväksi eli maanantaiksi.
Yhtä kaikki, taas aamuseitsemän jälkeen liikkeelle aivan huikean ilmankosteuden vallitessa. Eurooppalainen navigaattorimme uunotti meitä taas sen verran, että lähes kolmen vartin ajelun jälkeen olimme lähtöpisteessä! No tällä meiningillä ei kyllä pitkälle päästä tämän päivän nimissä, joten ei muuta kuin Royn jenkkiGPS kiinni ja päästiin taas suurin piirtein oikeille reiteille. Muutaman sadan kilometrin jälkeen huomasin, että taas on jäänyt osa Tennesseeen kartoista Roylta lataamatta, joten vaihdoimme vaihteeksi oman euronavigaattorin kiinni.
Pääsimme sen avulla ajelemaan Tennesseen osavaltion eteläpuolta kohti itää ja kohti Smoky Mountaineja. Matkalla näimme todella huikeita koskenlaskupaikkoja ja ne myös näyttivät olevan kovasti suosittuja. Joissa ja koskissa mentiin pienillä koskikajakeilla, jotka puikkelehtivat kuin lastut konsanaan tai sitten isoilla kymmenen hengen kumiveneillä. Tämän lajin harrastajille varmaan hyvät paikat…
Iltapäivällä kuumuuden ollessa pahimmillaan pysähdyimme pienessä Highway 68:n varrella sijaitsevassa tuppukylässä nimeltään Turtletown Tennessee. Söimme siellä lounassandwichit ja kyselimme paikalliselta Harrikkakuskilta vähän ohjeita Cherohala Skywayn ja erityisesti Dragon’s Tailin löytämiseksi. Hän neuvoi auliisti ja kovasti korvaa terästämällä sain jopa tolkkua hänen mahdottomasta etelän murteestaan.
Siispä myöhään iltapäivällä saavumme kuuluisan Cherohala Skywayn alkuun ja liikennettä oli jonkun verran. Välillä ajelimme hevostenkuljetusperäkärryn perässä ja tuskailimme, että nyt kyllä menee hyvät mutkat haaskiolle. Otimme välillä taukoja saadaksemme vähän enemmän vapaata tietä eteemme. (Ja joskus oli kyllä pakko huitaista ohikin ohituskieltoviivaa ”väljästi” tulkiten.)
Olimme päättäneet vetäistä vielä sen kaikista kuuluisimman eli Dragon’s Tailin (319 mutkaa 11 mailin matkalla) sunnuntai-iltana, koska Harrikkakuski oli niin meitä neuvonut. Euronavigaattorimme yhdessä allekirjoittaneen tumpeloinnin kanssa johti meitä kuitenkin se verran harhateille, että jouduimme vänkäämään U-käännökset loivassa ylämäessä. Ja siinähän se sitten tapahtui eli LT kumoon keskelle tietä. Jo vähän väsyneenä ja harharetkestä harmistuneena toheloin U-käännöksen kanssa ja mopo kupsahti kyljelleen vauhdissa 1 km/h. Itselle ei käynyt kuinkaan ja LT:kin selvisi tavanomaisilla mitättömillä skraadeilla. Tosin sivupeilin kiinnikkeestä murtui palanen muovia, mutta mukana ollut epoksiliima hoiti asian kuntoon myöhemmin illalla.
Mopo siis pystyyn parin äijän voimin ja matkaa jatkamaan kohti Dragonia. Suunnistin muka oikeaan suuntaan ja mutkainen asfalttitie näytti aluksi lupavalta, mutta sitten loppuikin päällyste. Pääsimmekin taas "lempipuuhaamme": Jyrkille soraserpentiineille vajaan kuudensadan kilon kokonaispainoisella crossipyörällä. Tällä kertaa se enää ollut niin mukavaa kuin puolitoista viikkoa aiemmin Montanan tasangoilla. Onneksi näin navigaattorista sijaintimme koko ajan ja tiesin, että ei tätä enää kauan kestä…
Kun lopulta pääsimme päällystetylle tielle (itse kuuluisa Highway 129) näimme yöpymispalveluita tarjoavan ravitsemusliikkeen Tapocon kylän kohdalla ja suuntasimme sinne saman tien. Se Dragon jääköön maanantaiaamuksi…
Ja yllätys oli suuri kun majapaikkamme eteen ajessamme naapurimökin parkkipaikalta huudeltiin, että Hi Ari & Jouko! Paikalla oli sattumalta neljä Teksasilaista Bemarikuskia matkalla Braseltoniin ja suomalaiset näköjään tunnettiin...
torstaina, elokuuta 31, 2006
Kuvia sunnuntailta 27.8. Waynesboro TN - Tapoco TN
Tässä karttaviivana Cherohala Skyway.
Lähdössä ammuseitsemältä Waynesboron Paddler's Motellista.
Arilla vauhtia noin 75 mph (120 km/h) ja rekat huitelee ohi vielä keveästi. Tällä mantereella ei raskas liikenne totisesti ole tientulppana. Oli yhdistelmä mikä vaan, kaikki ajaa suunnilleen samaa vauhtia.
Ajotakki on auki ja hanskat poissa, tämän verran on ollut pakko tinkiä varusteista...
Koskimelojien ja kumivenehurjastelijoiden vesillelaskupaikka jossakin Highway 74:n varrella Tennesseessä.
Ja tässä kumiveneporukkaa saapumasta yläjuoksulta päin.
Lounas- ja tankkaustauko "Kilpikonnakaupungin" (Turtletown) paikallisessa sekatavarakaupassa.
Kunnon mutkat odottaa...
Ja tämmöiset oli näkymät Skywaylta Smoky Mountainille. Aika nimensä mukaiset ja ihan erilaiset kuin lännen Rocky Mountains.
Lähdössä ammuseitsemältä Waynesboron Paddler's Motellista.
Arilla vauhtia noin 75 mph (120 km/h) ja rekat huitelee ohi vielä keveästi. Tällä mantereella ei raskas liikenne totisesti ole tientulppana. Oli yhdistelmä mikä vaan, kaikki ajaa suunnilleen samaa vauhtia.
Ajotakki on auki ja hanskat poissa, tämän verran on ollut pakko tinkiä varusteista...Koskimelojien ja kumivenehurjastelijoiden vesillelaskupaikka jossakin Highway 74:n varrella Tennesseessä.
Ja tässä kumiveneporukkaa saapumasta yläjuoksulta päin.
Lounas- ja tankkaustauko "Kilpikonnakaupungin" (Turtletown) paikallisessa sekatavarakaupassa.
Kunnon mutkat odottaa...
Ja tämmöiset oli näkymät Skywaylta Smoky Mountainille. Aika nimensä mukaiset ja ihan erilaiset kuin lännen Rocky Mountains.
tiistaina, elokuuta 29, 2006
Lauantai 26.8. Little Rock Arkansas - Waynesboro Tennessee 590 km
Jo totuttuun tapaan ylös klo 6 ja baanalle 7:30 siinä toivossa, että kuumuus ei kävisi päälle heti aamusta. Turha toivo - jo Holiday Inn – hotellin pihalla mopoja pakatessamme saimme paitamme likomäriksi ja kun pääsimme liikkeelle viilensi verkkopukumme mukavasti ensimmäiset pari kolme minuuttia. Sen jälkeen kun hiki oli haihtunut lakkasi myös viilennys. Jo aamuyhdeksältä oltiin +29 asteessa…lääh puuh.
Ajelimme Little Rockista itään jo tuttua Interstate 40:ä ja lähdimme siltä pois hyvissä ajoin ennen Memphisiä kiertääksemme kaupungin sen eteläpuolelta. Ylitimme Mississippi-joen West Helenan kaupungin kohdalla ja onhan se melkoinen virta, vaikka nyt siinä ei vettä varmaan maksimimäärää virrannutkaan. Ajelimme siltaa myöten joen yli ja näpsimme kuvia ja videota siinä ajaessamme.
Tankkasimme mopot toisen kerran Corinthin kaupungissa Mississipin osavaltiossa ja itsemme myös. Täälläpäin pitää oikein keskittyä englannin kielen kuullun ymmärtämiseen. Sen verran tukevaa tämä ”Southern Drawl” on..
Jatkoimme eteenpäin Tennesseen puolelle ja ylitimme Tennessee-joen Lauderdalen kohdalla, jossa keskityimme ottamaan vähän enemmänkin kuvia.
Motellin löytäminen Tennesseen sydänmailta pikku kylistä ei meinannut heti onnistua. Meillä oli navigaattorissa vähän vanhentunutta tietoa ja yksikin paikka oli lyönyt jo laudat ikkunoihin, joten tyhmempikin ymmärsi, että sieltä ei ehkä kannattanut kysyä…Lopulta pääsimme ”Paddler’s motel”, - nimiseen pikku paikkaan, joka ränsistyneestä ulkokuorestaan huolimatta on ehkä viihtyisin kaikista tähänastisista yösijoistamme. Siinä on jopa ilmastointi, jota todella arvostaa ulkoilman ollessa huonon saunan lämpötilassa.
Matkaa on tähän iltaan mennessä tehty noin 7000 km kotimaasta lukien.
Ajelimme Little Rockista itään jo tuttua Interstate 40:ä ja lähdimme siltä pois hyvissä ajoin ennen Memphisiä kiertääksemme kaupungin sen eteläpuolelta. Ylitimme Mississippi-joen West Helenan kaupungin kohdalla ja onhan se melkoinen virta, vaikka nyt siinä ei vettä varmaan maksimimäärää virrannutkaan. Ajelimme siltaa myöten joen yli ja näpsimme kuvia ja videota siinä ajaessamme.
Tankkasimme mopot toisen kerran Corinthin kaupungissa Mississipin osavaltiossa ja itsemme myös. Täälläpäin pitää oikein keskittyä englannin kielen kuullun ymmärtämiseen. Sen verran tukevaa tämä ”Southern Drawl” on..
Jatkoimme eteenpäin Tennesseen puolelle ja ylitimme Tennessee-joen Lauderdalen kohdalla, jossa keskityimme ottamaan vähän enemmänkin kuvia.
Motellin löytäminen Tennesseen sydänmailta pikku kylistä ei meinannut heti onnistua. Meillä oli navigaattorissa vähän vanhentunutta tietoa ja yksikin paikka oli lyönyt jo laudat ikkunoihin, joten tyhmempikin ymmärsi, että sieltä ei ehkä kannattanut kysyä…Lopulta pääsimme ”Paddler’s motel”, - nimiseen pikku paikkaan, joka ränsistyneestä ulkokuorestaan huolimatta on ehkä viihtyisin kaikista tähänastisista yösijoistamme. Siinä on jopa ilmastointi, jota todella arvostaa ulkoilman ollessa huonon saunan lämpötilassa.
Matkaa on tähän iltaan mennessä tehty noin 7000 km kotimaasta lukien.
Kuvia lauantailta 26.8. Little Rock AR - Waynesboro TN
Mississippi-joki on juuri ylitetty West Helenan kaupungin kohdalla ja Arkansasista on siirrytty Mississipin osavaltion puolelle.
Etelävaltioissa kasvillisuus on todella rehevää eikä se olekaan ihme. Vallitseehan siellä lähes trooppinen kosteus miltei koko ajan.
Kuvassa jotain ihmeellistä melko suurilehtistä köynnöskasvia, joka peittää maan kauttaaltaan ja sen lisäksi myös pienemmät puut ja pensaat ja jopa puhelin- ja sähkötolpat. Maisemasta tulee melko
pehmeän näköistä...
Tankkaustauolla. Amerikkalaiset ovat kauhistelelleet jo jonkin aikaa kasvaneita bensanhintojaan.
Heidänhintansa vastaa meillä noin 0,70 eur / litra. Meikäläisistä tuo oli vielä halpaa..
Ylittämässä Tennessee-jokea.
Oli ainakin tältä kohtaa reilusti leveämpi kuin Mississippi pari sataa kilometriä aiemmin.
Välillä oli paettava sietämätömän kosteata ja kuumaa ulkoilmaa huoltoaseman tai vastaavan sisätiloihin, joissa ilmastointi monesti oli niin kovalla, että vilustumisvaara oli ilmeinen.
Tämä paikka sijaitsi Corinthissa Mississippissä.
Yöpaikan löytäminen meinasi jo hermostuttaa, mutta lopulta löysimme tämän...
Ulkokuori hämäsi taas kerran: Lautamajassa oli ärhäkkä ilmastointi, tilaa reilusti, WC + suihku, jääkaappipakastin, TV + video. Mitä muuta saattoi toivoa? No langaton internet olisi ollut poikaa, mutta en viitsinyt edes kysyä...
Perjantai 25.8. Yukon (Oklahoma City) Oklahoma - Little Rock Arkansas 715 km
Perjantaille olimme suunnitellet taas kunnollisen ajopäivän ja niinpä kello soimaan kuudelta ja baanalle klo 7:30. Maisemat Oklahoma Citystä lähtien olivat aika mitäänsanomattomia.
Meillä oli taas treffit iltapäivällä / illalla Malcom McGeen kanssa (tuttuni BMWLT.com –foorumilta), joka myös halusi tavata hullut suomalaiset ihan elävinä. Olimme sopineet, että buukkaudumme johonkin Little Rockin motelliin ja käymme sitten porukalla illallisella tms. Samalla kun sovimme tästä (edellisiltana puhelimitse), hän antoi meille vinkkejä mielenkiintoisista mutkateistä, joita oli matkalla Little Rockiin. Meidän oli määrä soitella toisillemme siinä kahden maissa iltapäivällä ja selvitellä tarkemmat olinpaikkamme. Aika pian Oklahoma Citystä lähtömme jälkeen ja poistuttuamme Interstate 40:ltä kännykkämme pimenivät jälleen.
Ajelimme omaan tahtiimme pikkuteitä läpi oklahomalaisten pikkukaupunkien ja yli Ozark- vuorten navigaattorin opastamana ja saavuttuamme Arkansasin puolelle tiet muuttuivat ”mopoystävällisiksi”. Eräästä pihasta peräämme lyöttäytyi aito Harikkapappa hihattomassa paidassa poninhätä liehuen ja lähti kannustamaan meitä eteenpäin. Itselläni paloi jo bensamäärän varoitusvalo ja samalla kun näytimme Harrikkapapalle miten matkasohvalla mennään mutkateitä yritin etsiä navigaattorista lähintä huoltoasemaa. Harrikka jäi aina mutkissa ja saavutti suorilla kun meikäläinen yritti säästellä bensaa ja toivoa huoltoaseman jo lopulta ilmestyvän. Navigaattori komensi kääntymään eräästä risteyksestä vasemmalle, mutta tie näytti sen verran autiolta, että en kääntynyt sinne vaan jatkoin lähes vapaalla rullaten ajamaamme leveämpää tietä päätellen huoltiskan olevan tämän varrella. Samalla kun Harrikkapappa puhalsi ohi näin vastaan tulevan Bemu LT:n ja kuski morjensti asiaankuuluvasti lapanen korkealla ja niin tietysti mekin. Ihmettelin tietysti harvinaista tapausta (tämä oli kokonaista kuudes BMW K 1200 LT, jonka olimme nähneet tuhansien Harrikoiden ja Wingien seassa) ja kun ajoin jo valmiiksi hiljaa näin taustapeilistä LT-kuskin tekevän U-käännöstä. Mielessäni kävi, että kyseessä täytyy olla joku LT-foorumilaisista, joka huomasi Suomen liput liehumassa pyörissämme ja haluaa morjenstaa, joten pysäytimme. LT:n selästä nousi lähes kaksimetrinen jättiläinen täydessä kevlarverkkopuvussa ja kokokypärässä ja kertoi olevansa Malcom McGee! Hän oli lähtenyt meitä vastaan Little Rockista ja täytyy sanoa, että oli ihme tuuri, että tapasimme. Jos bensani ei olisi ollut vähissä olisimme kääntyneet sille navigaattorin osoittamalle pikkutielle juuri kymmenen sekuntia ennen hänen saapumistaan ja hän olisi jatkanut risteyksestä suoraan meidän ajaessamme poispäin…Malcom vain kehui suunnitelleensa tapaavansa meidät jossain täällä. Niinpä niin, me olimme jo siinä vaiheessa ajelleet yli 400 km ja hänkin oli tullut Little Rockista yli 250 km mutta hänelle oli kuitenkin jäänyt edellisiltaisen puhelinkeskustelumme perusteella käsitys ajamastamme reitistä ja sen mukaan hän suunnisti...
Huoltsikkakin muuten löytyi muutaman sadan metrin päästä tapaamispaikastamme ja siellähän olikin jo meitä kirittänyt Harrikkapappa ja ainakin parikymmentä muuta hänen kolleegaansa. Nämä tulivat kuorossa ihmettelemään pyöriämme ja matkakertomustamme. Siinä sitten morjenstelimme puolin ja tosin ja toivoteltiin hyvää matkaa kun Harrikat lähtivät yhteen suuntaan ja me Malcomin vetämänä toiseen. Hän tuntui tietävän kaikki Little Rockin ympäristön mutkatiet ja asiallisella tutkanpaljastimella varustettuna hän olikin sopiva veturi. Me roikuimme Joken kanssa tiukasti perässä täyteen lastattuine pyörinemme samalla kun Malcom lasketteli menemään takalaukuttomaksi kevennetyllä ja erikoisiskunvaimentimilla varustetulla ”rata-LT:llä”. Olipas haipakkaa ja ilman paikallisopasta emme olisi näitä teitä osannet ikinä koluta!
Malcom tarjosi meille illallisen neworleanstyylisessä Cajun Fish –ravintolassa. Me kiitimme ja kättelimme hyvästiksi, koska hän ei ole tulossa LT-ralliin.
Ilma oli muuten itään päin mentäessä muuttunut entistä nihkeämmäksi tolkuttoman kosteusprosentin johdosta. Lämpömittari osoittaa ”enää” +35 C mutta ilman kosteus huitelee jossain yhdeksän kympin pahemmalla puolella. Jokkekin vitsaili kotiin soittaessaan, että on täälläkin helleraja (+26 C) mennyt rikki pari kertaa – tosin ylhäältä päin…
Meillä oli taas treffit iltapäivällä / illalla Malcom McGeen kanssa (tuttuni BMWLT.com –foorumilta), joka myös halusi tavata hullut suomalaiset ihan elävinä. Olimme sopineet, että buukkaudumme johonkin Little Rockin motelliin ja käymme sitten porukalla illallisella tms. Samalla kun sovimme tästä (edellisiltana puhelimitse), hän antoi meille vinkkejä mielenkiintoisista mutkateistä, joita oli matkalla Little Rockiin. Meidän oli määrä soitella toisillemme siinä kahden maissa iltapäivällä ja selvitellä tarkemmat olinpaikkamme. Aika pian Oklahoma Citystä lähtömme jälkeen ja poistuttuamme Interstate 40:ltä kännykkämme pimenivät jälleen.
Ajelimme omaan tahtiimme pikkuteitä läpi oklahomalaisten pikkukaupunkien ja yli Ozark- vuorten navigaattorin opastamana ja saavuttuamme Arkansasin puolelle tiet muuttuivat ”mopoystävällisiksi”. Eräästä pihasta peräämme lyöttäytyi aito Harikkapappa hihattomassa paidassa poninhätä liehuen ja lähti kannustamaan meitä eteenpäin. Itselläni paloi jo bensamäärän varoitusvalo ja samalla kun näytimme Harrikkapapalle miten matkasohvalla mennään mutkateitä yritin etsiä navigaattorista lähintä huoltoasemaa. Harrikka jäi aina mutkissa ja saavutti suorilla kun meikäläinen yritti säästellä bensaa ja toivoa huoltoaseman jo lopulta ilmestyvän. Navigaattori komensi kääntymään eräästä risteyksestä vasemmalle, mutta tie näytti sen verran autiolta, että en kääntynyt sinne vaan jatkoin lähes vapaalla rullaten ajamaamme leveämpää tietä päätellen huoltiskan olevan tämän varrella. Samalla kun Harrikkapappa puhalsi ohi näin vastaan tulevan Bemu LT:n ja kuski morjensti asiaankuuluvasti lapanen korkealla ja niin tietysti mekin. Ihmettelin tietysti harvinaista tapausta (tämä oli kokonaista kuudes BMW K 1200 LT, jonka olimme nähneet tuhansien Harrikoiden ja Wingien seassa) ja kun ajoin jo valmiiksi hiljaa näin taustapeilistä LT-kuskin tekevän U-käännöstä. Mielessäni kävi, että kyseessä täytyy olla joku LT-foorumilaisista, joka huomasi Suomen liput liehumassa pyörissämme ja haluaa morjenstaa, joten pysäytimme. LT:n selästä nousi lähes kaksimetrinen jättiläinen täydessä kevlarverkkopuvussa ja kokokypärässä ja kertoi olevansa Malcom McGee! Hän oli lähtenyt meitä vastaan Little Rockista ja täytyy sanoa, että oli ihme tuuri, että tapasimme. Jos bensani ei olisi ollut vähissä olisimme kääntyneet sille navigaattorin osoittamalle pikkutielle juuri kymmenen sekuntia ennen hänen saapumistaan ja hän olisi jatkanut risteyksestä suoraan meidän ajaessamme poispäin…Malcom vain kehui suunnitelleensa tapaavansa meidät jossain täällä. Niinpä niin, me olimme jo siinä vaiheessa ajelleet yli 400 km ja hänkin oli tullut Little Rockista yli 250 km mutta hänelle oli kuitenkin jäänyt edellisiltaisen puhelinkeskustelumme perusteella käsitys ajamastamme reitistä ja sen mukaan hän suunnisti...
Huoltsikkakin muuten löytyi muutaman sadan metrin päästä tapaamispaikastamme ja siellähän olikin jo meitä kirittänyt Harrikkapappa ja ainakin parikymmentä muuta hänen kolleegaansa. Nämä tulivat kuorossa ihmettelemään pyöriämme ja matkakertomustamme. Siinä sitten morjenstelimme puolin ja tosin ja toivoteltiin hyvää matkaa kun Harrikat lähtivät yhteen suuntaan ja me Malcomin vetämänä toiseen. Hän tuntui tietävän kaikki Little Rockin ympäristön mutkatiet ja asiallisella tutkanpaljastimella varustettuna hän olikin sopiva veturi. Me roikuimme Joken kanssa tiukasti perässä täyteen lastattuine pyörinemme samalla kun Malcom lasketteli menemään takalaukuttomaksi kevennetyllä ja erikoisiskunvaimentimilla varustetulla ”rata-LT:llä”. Olipas haipakkaa ja ilman paikallisopasta emme olisi näitä teitä osannet ikinä koluta!
Malcom tarjosi meille illallisen neworleanstyylisessä Cajun Fish –ravintolassa. Me kiitimme ja kättelimme hyvästiksi, koska hän ei ole tulossa LT-ralliin.
Ilma oli muuten itään päin mentäessä muuttunut entistä nihkeämmäksi tolkuttoman kosteusprosentin johdosta. Lämpömittari osoittaa ”enää” +35 C mutta ilman kosteus huitelee jossain yhdeksän kympin pahemmalla puolella. Jokkekin vitsaili kotiin soittaessaan, että on täälläkin helleraja (+26 C) mennyt rikki pari kertaa – tosin ylhäältä päin…
Kuvia perjantailta 25.8. Yukon OK - Little Rock AR
Tauolla Ozark-vuorilla.
Ja juotava maistui jossakin Arkansasin puolella. Nestettä oli tankattava tiuhaan, koska hyvin tuuletetussa ajopuvussa kuivuu todella tehokkasti lähes neljänkympin helteessä.
Pakko myöntää, että kokeilin puolsen tuntia ajoa pelkässä T-paidassa paikallisen tyylin mukaan. Ei ollut juurikaan sen autuaampi tunne kuin verkkotakissa. Kuuma tuuli alkoi tuntua viheliäiseltä hetken kuluttua, joka saattoi johtua auringon poltosta iholla. Panin takin takaisin päälle...
Syömässä neworleansilaisittain perjantain isäntämme Malcom McGeen kanssa.
Ravintola "Cajun Fish" ja Malcom & Ari.
Little Rock on Bill Clintonin kotikaupunki ja siellä on yhtä sun toista hänen mukaansa nimettyä katua, rakennusta jen.
Torstai 24.8. Dalhart Texas – Yukon (Oklahoma City) Oklahoma 515 km
Koska edellisilta oli mennyt kirjoitustöiden takia pitkäksi heräsimme vasta puoli kahdeksan aikoihin. Tavoitteenamme oli Oklahoma City ja siellä pitäisi tavata lisää BMWLT-foorumilaisia. John Spencer halusi välttämättä moikata meitä ja kun kännykkäkin taas toimi Oklahoman puolella oltuaan mykkänä koko Texasin ylityksen, sovimme Johnin kanssa, että majoitumme uuteen Best Western –motelliin Yukonin esikaupunkiin Oklahoma Cityn länsipuolella.
Sinällään ajo ensiksi Texasin ja myöhemmin Oklahoman tasangoilla oli omalla tavallaan huikeaa. Joidenkin suorien pituus saattoi olla kymmeniäkin kilometrejä ja pellot ja niiden kastelujärjestelmät olivat valtavia. Samalla meille selvisi sekin mysteeri miksi Google Earth –ohjelman satelliittikuvissa näkyy Amerikan pelloilla isoja ympyröitä, ikään kuin marsilaisten tekeminä…
Ympyrä syntyy kastelun tuloksena. Kastelulaite nimittäin on jopa kolmen sadan metrin mittainen putki, joka on tuettu pellon keskeltä (ja saa sieltä myös syöttöveden) kuten kellotaulun viisari ikään.
Putki on kannateltu ehkä noin kolmenkymmenen metrin välein A –kirjaimen muotoisilla pukeilla, joissa on kaksi traktorin takapyörää ja niissä sähkömoottorit. Pyörät vetävät ja siirtävät tätä mahtavaa kellon viisaria ympäri peltoa. Kastelua osakseen saanut maissi tms. kasvaa ja ympyrän ulkopuolelle jäänyt osa näyttää olevan karjan laitumena.
Päästyämme aamulla liikkeelle huomasin aika pian, että Roylta lainaksi saamastani GPS-navigaattorista loppuivatkin ladatut detaljikartat. Jäimme pelkän Pohjois-Amerikan pohjakartan varaan, joka kyllä riitti kertomaan suurin piirtein millä päätiellä olimme, mutta ei sillä kaupungeissa pysty suunnistamaan. Roy oli joskus aikoinaan ladannut tälle 1 GB:n muistikortille USA:n osavaltioiden karttoja, mutta ilmeisesti hän ei katsonut tarvitsevansa näin eteläisiä karttoja ja mekään emme Calgarystä lähtiessämme älynneet tarkistaa mitä kaikkia USA:n karttoja kortilla oli. Luotimme siihen, että Roy oli ladannut tarpeeksi karttoja…
No, ei hätiä mitiä…minullahan oli koko ajan ollut mukanani oma BMW Motorrad Navigator II (Euroversio), joka on siis sama kuin Royn Garmin Streetpilot 2610. En ollut edes kokeillut sitä tähän mennessä, koska Royn laite tuntui hoitavan hommansa. Nytpä sain sitten hyvän syyn kokeilla miten ilman USA:n pohjakarttaa oleva Eurooppaan viritetty GPS-laite toimii kun siihen lataa USA:n detaljikartat. Asensin laitteen telineeseensä ja kytkin virran…Härveli oli ollut viimeksi päällä ja lukenut satelliitteja Frankfurtissa ja nyt oltiin Oklahoma Cityssä. Ei ihme, että siltä kului aikaa minuuttitolkulla käynnistyä ja saada ymmärrys siitä missä nyt oltiin. Ja ihme ja kumma…saatuaan itsensä paikallistetuksi, se osaa suunnistaa ja opastaa aivan samalla tavalla kuin Royn Amerikan versiokin. Ainoa ”puute” näyttää olevan se, että kun laite aina uuden reitin aluksi zoomaa näytön hyvin pieneksi (siis pohjakartalle), tässä laitteessa pohjakartan puuttumisen vuoksi näkyy vain pelkkä pinkki viiva tyhjällä keltaisella pohjalla. Pari painallusta ”zoom in” –nappulasta palauttaa laitteen takaisin siihen ladatun detaljikartan puolelle ja homma näytti toimivan täydellisesti! (Myöhemmin opin sitten kylläkin muuta…)
Olipa toisaalta hyvä, että Royn laitteesta loppuivat detaljikartat, en muuten ehkä olisi koskaan käynnistänyt omani tällä mantereella.
Ohjelmoin laitteen näyttämään maileja, jotta meillä on edes jotain hajua siitä mitä tarkoittaa esimerkiksi nopeusrajoitus 65 mph. Jätin siihen kuitenkin suomenkielisen opastuksen ja niinpä naisääni kehottaa sujuvalla Suomen kielellä kääntymään ”1,3 mailin ( tai esim 400 jalan) päästä oikealle”.
Illalla tapasimme John Spencerin ja hänen tyttöystävänsä, ja he veivät meidät syömään Cowpie 66 –ravintolaan Route 66:n varrella. Tämä oli sikälikin erittäin merkittävä juttu, että minulle oli jostain (ilmeisesti Garminin karttaohjelmaa huolimattomasti lukeneena) jäänyt virheellinen käsitys siitä, että me muka olisimme jo samana päivänä ajelleet tuota kuuluisaa tietä pari sataa kilometriä. Todellisuudessa me olimme ajaneet sen modernisoitua versiota eli nelikaistaista Interstate 40:ä, joka halkoo mannerta lännestä itään mennen muun muassa Amarillon (Texas) ja Oklahoma Cityn (Oklahoma) läpi. Aito Route 66 on tavallinen kaksikaistainen maantie, joka kulkee välillä hyvinkin lähellä Interstate 40:ä, mutta 66 halkoo kaikki mahdolliset sen varrelle nousseet pikkukylät. Tien ilme ja olemus on ainakin joiltakin osuuksilta koetettu pitää alkuperäisenä. Tyypillisin lienee tiekyltti ”Route 66”, joka on vain tällä tiellä vanhan mallinen kun se muille teillä on muutettu modernimman näköiseksi jo aikoja sitten.
No siis, pääsimme ajamaan aitoa kuuskutosta parin mailin verran matkalla ruokapaikkaamme, joka sekin oli aika ilmestys. Kysymyksessä oli moottoripyöräkaupan ja ravintolan yhdistelmä. Ravintolassa tarjoiltiin lähinnä erilaisia isoja hampurilaisia ja mopomyymälän puolella oli kaupan aivan huikeita kustomoituja Harrikoita. Kun en itse ole ns. ”alan mies” , en ryhdy tässä sen enempää selvittelemään pyörien ominaisuuksia ja tyylisuuntia. Toteanpahan vain, että melkomoisia ilmestyksiä ne olivat. Sen verran sain selville (osin itse päättelemällä, huom.), että kysymyksessä on niin sanotut ”Kit bike’t”. Pyörien hinnat vaikuttivat nimittäin sen verran edullisilta (15 – 20.000 USD) ollakseen täysin uusia ja ajamattomia, että ne eivät voineet olla kenenkään autotallissa tuhansien työtuntien tuloksena syntyneitä ”sydänverellä” rakennettuja uniikkipyöriä. Ne syntyvät enemmän tai vähemmän valmiista erikoisosista pienissä pajoissa, joiden työnjälki myös on aivan huikean siistiä. Yhtä kaikki, taas tuli todistetuksi, että moottoripyöräily voi harrastuksena olla todella monipuolista.
Saimme osaksemme erikoisesittelyn pyörämyymälän puolella ja vielä mukaamme viralliset ”Route 66” T-paidat sekä pakolliset valokuvaukset niin choppereiden kuin street rodien (menikö termi oikein…) päällä.
Ja sitä paitsi, tänään sitten korkattiin virallinen hellerajakin eli +40 C niin Joken kuin minunkin pyöräni ilmalämpömittarin mukaan. Kumma kyllä tuo +40 ei enää tunnu paljon kummemmalta kuin +33 - +34, mutta yhtä kaikki noita lämpötiloja on jotenkin helpompi sietää isolla moottoritiellä sadankolmenkympin vauhdissa kuin kaikki pikkukaupungit läpikoluavalla nostalgiatiellä.
John ja Lindy tulevat myös Braseltoniin CCR:ään, joten tapaamme heidät siellä uudelleen. Todella mukavia ihmisiä…
Sinällään ajo ensiksi Texasin ja myöhemmin Oklahoman tasangoilla oli omalla tavallaan huikeaa. Joidenkin suorien pituus saattoi olla kymmeniäkin kilometrejä ja pellot ja niiden kastelujärjestelmät olivat valtavia. Samalla meille selvisi sekin mysteeri miksi Google Earth –ohjelman satelliittikuvissa näkyy Amerikan pelloilla isoja ympyröitä, ikään kuin marsilaisten tekeminä…
Ympyrä syntyy kastelun tuloksena. Kastelulaite nimittäin on jopa kolmen sadan metrin mittainen putki, joka on tuettu pellon keskeltä (ja saa sieltä myös syöttöveden) kuten kellotaulun viisari ikään.
Putki on kannateltu ehkä noin kolmenkymmenen metrin välein A –kirjaimen muotoisilla pukeilla, joissa on kaksi traktorin takapyörää ja niissä sähkömoottorit. Pyörät vetävät ja siirtävät tätä mahtavaa kellon viisaria ympäri peltoa. Kastelua osakseen saanut maissi tms. kasvaa ja ympyrän ulkopuolelle jäänyt osa näyttää olevan karjan laitumena.
Päästyämme aamulla liikkeelle huomasin aika pian, että Roylta lainaksi saamastani GPS-navigaattorista loppuivatkin ladatut detaljikartat. Jäimme pelkän Pohjois-Amerikan pohjakartan varaan, joka kyllä riitti kertomaan suurin piirtein millä päätiellä olimme, mutta ei sillä kaupungeissa pysty suunnistamaan. Roy oli joskus aikoinaan ladannut tälle 1 GB:n muistikortille USA:n osavaltioiden karttoja, mutta ilmeisesti hän ei katsonut tarvitsevansa näin eteläisiä karttoja ja mekään emme Calgarystä lähtiessämme älynneet tarkistaa mitä kaikkia USA:n karttoja kortilla oli. Luotimme siihen, että Roy oli ladannut tarpeeksi karttoja…
No, ei hätiä mitiä…minullahan oli koko ajan ollut mukanani oma BMW Motorrad Navigator II (Euroversio), joka on siis sama kuin Royn Garmin Streetpilot 2610. En ollut edes kokeillut sitä tähän mennessä, koska Royn laite tuntui hoitavan hommansa. Nytpä sain sitten hyvän syyn kokeilla miten ilman USA:n pohjakarttaa oleva Eurooppaan viritetty GPS-laite toimii kun siihen lataa USA:n detaljikartat. Asensin laitteen telineeseensä ja kytkin virran…Härveli oli ollut viimeksi päällä ja lukenut satelliitteja Frankfurtissa ja nyt oltiin Oklahoma Cityssä. Ei ihme, että siltä kului aikaa minuuttitolkulla käynnistyä ja saada ymmärrys siitä missä nyt oltiin. Ja ihme ja kumma…saatuaan itsensä paikallistetuksi, se osaa suunnistaa ja opastaa aivan samalla tavalla kuin Royn Amerikan versiokin. Ainoa ”puute” näyttää olevan se, että kun laite aina uuden reitin aluksi zoomaa näytön hyvin pieneksi (siis pohjakartalle), tässä laitteessa pohjakartan puuttumisen vuoksi näkyy vain pelkkä pinkki viiva tyhjällä keltaisella pohjalla. Pari painallusta ”zoom in” –nappulasta palauttaa laitteen takaisin siihen ladatun detaljikartan puolelle ja homma näytti toimivan täydellisesti! (Myöhemmin opin sitten kylläkin muuta…)
Olipa toisaalta hyvä, että Royn laitteesta loppuivat detaljikartat, en muuten ehkä olisi koskaan käynnistänyt omani tällä mantereella.
Ohjelmoin laitteen näyttämään maileja, jotta meillä on edes jotain hajua siitä mitä tarkoittaa esimerkiksi nopeusrajoitus 65 mph. Jätin siihen kuitenkin suomenkielisen opastuksen ja niinpä naisääni kehottaa sujuvalla Suomen kielellä kääntymään ”1,3 mailin ( tai esim 400 jalan) päästä oikealle”.
Illalla tapasimme John Spencerin ja hänen tyttöystävänsä, ja he veivät meidät syömään Cowpie 66 –ravintolaan Route 66:n varrella. Tämä oli sikälikin erittäin merkittävä juttu, että minulle oli jostain (ilmeisesti Garminin karttaohjelmaa huolimattomasti lukeneena) jäänyt virheellinen käsitys siitä, että me muka olisimme jo samana päivänä ajelleet tuota kuuluisaa tietä pari sataa kilometriä. Todellisuudessa me olimme ajaneet sen modernisoitua versiota eli nelikaistaista Interstate 40:ä, joka halkoo mannerta lännestä itään mennen muun muassa Amarillon (Texas) ja Oklahoma Cityn (Oklahoma) läpi. Aito Route 66 on tavallinen kaksikaistainen maantie, joka kulkee välillä hyvinkin lähellä Interstate 40:ä, mutta 66 halkoo kaikki mahdolliset sen varrelle nousseet pikkukylät. Tien ilme ja olemus on ainakin joiltakin osuuksilta koetettu pitää alkuperäisenä. Tyypillisin lienee tiekyltti ”Route 66”, joka on vain tällä tiellä vanhan mallinen kun se muille teillä on muutettu modernimman näköiseksi jo aikoja sitten.
No siis, pääsimme ajamaan aitoa kuuskutosta parin mailin verran matkalla ruokapaikkaamme, joka sekin oli aika ilmestys. Kysymyksessä oli moottoripyöräkaupan ja ravintolan yhdistelmä. Ravintolassa tarjoiltiin lähinnä erilaisia isoja hampurilaisia ja mopomyymälän puolella oli kaupan aivan huikeita kustomoituja Harrikoita. Kun en itse ole ns. ”alan mies” , en ryhdy tässä sen enempää selvittelemään pyörien ominaisuuksia ja tyylisuuntia. Toteanpahan vain, että melkomoisia ilmestyksiä ne olivat. Sen verran sain selville (osin itse päättelemällä, huom.), että kysymyksessä on niin sanotut ”Kit bike’t”. Pyörien hinnat vaikuttivat nimittäin sen verran edullisilta (15 – 20.000 USD) ollakseen täysin uusia ja ajamattomia, että ne eivät voineet olla kenenkään autotallissa tuhansien työtuntien tuloksena syntyneitä ”sydänverellä” rakennettuja uniikkipyöriä. Ne syntyvät enemmän tai vähemmän valmiista erikoisosista pienissä pajoissa, joiden työnjälki myös on aivan huikean siistiä. Yhtä kaikki, taas tuli todistetuksi, että moottoripyöräily voi harrastuksena olla todella monipuolista.
Saimme osaksemme erikoisesittelyn pyörämyymälän puolella ja vielä mukaamme viralliset ”Route 66” T-paidat sekä pakolliset valokuvaukset niin choppereiden kuin street rodien (menikö termi oikein…) päällä.
Ja sitä paitsi, tänään sitten korkattiin virallinen hellerajakin eli +40 C niin Joken kuin minunkin pyöräni ilmalämpömittarin mukaan. Kumma kyllä tuo +40 ei enää tunnu paljon kummemmalta kuin +33 - +34, mutta yhtä kaikki noita lämpötiloja on jotenkin helpompi sietää isolla moottoritiellä sadankolmenkympin vauhdissa kuin kaikki pikkukaupungit läpikoluavalla nostalgiatiellä.
John ja Lindy tulevat myös Braseltoniin CCR:ään, joten tapaamme heidät siellä uudelleen. Todella mukavia ihmisiä…
Kuvia torstailta 24.8. Dalhart TX - Yukon OK
Aamulla lähdössä Dalhartista. Kello oli jo yli yhdeksän ja myöhästyimme pahasti "viileästä" (n. 25 - 30 C) aamusta.
Tankkaustauolla jossakin Oklahoman puolella. +40 astetta, kuten kuvasta näkyy...
John Spencer ja Ari suunnittelemassa Route 66:n korkkaamista.
Ja päästiinpäs sille, vaikka melkein missasimme koko tien.
"Cowpies Route 66":ssa oli kaupan mm. tämmöisiä kaunottaria.
Jokke jo melkein teki vaihtokaupat, mutta äkkäsi viime tipassa, että tässähän on nopeusmittari maileissa. Sen kanssa ei olisi kiva ajella Euroopan puolella, koska koko ajan tulisi ajetuksi alinopeutta...
perjantaina, elokuuta 25, 2006
Keskiviikko 23.8. Aurora Colorado – Dalhart Texas 580 km
No nyt taidan jo saada kuvat ja tekstit samaan postiin. Tältä päivältä ei meillä nyt ihmeellistä kuvasatoa olekaan. Maisemat muuttuivat koko lailla mitäänsanomattomiksi.
Ajoreittimme taas keltaisella, jos se nyt mitenkään näkyy...
Heräsimme Rickin camperissä (semmoisessa pick-upin lavalle asennettavassa) puoli seitsemän aikoihin. Talon väki oli jo lähdössä kuka kouluun ja kuka töihin, joten ryhdyimme mekin siinä sitten kokoilemaan kamojamme. Olin onnistunut edellisiltana polttamaan kaikki 30 ampeerin pääsulakkeeni kokeillessani kaikkia neljiä Xenon-valojani. Nyt jälkikäteen ajateltuna olin hölmöillyt asennuksessa, vaikka kaikki kyllä jostain syystä toimi kotimaassa kokeillessani niitä. Pyörässäni on kolme Xenon-kaukovaloa, joiden muuntajat yrittävät sytyttää valot yhtä aikaa. Kolmenkymmenen ampeerin sulake ei mitenkään voikaan kestää kolmen muuntajan yhtäaikaista sytytystä kun Mäkisen Mikko Xenonvalot.com:ista kertoi, että autokäytössäkin yhtä valoa kohti laitetaan jo 25 ampeerin proppu.
No yhtä kaikki, haimme aamulla autotarvikeliikkeestä lisää sulakkeita ja saimme moponi muut systeemit toimimaan ja nyt sitten vaan jätetään ne Xenonpitkät suosiolla käyttämättä ja ajellaan vaan halogeeneilla (onneksi niitäkin on sentään pari kpl…) Talveksi on sitten tiedossa uusia ”johtopäätöksiä”….
Liikkeellä olimme sulakkeiden metsästyksen takia vasta puoli kymmeneltä ja päivä alkoi porottaa ihan kohtuullisesti. Suuntasimme suoran etelään tavataksemme Bill Garrisonin, joka on yksi BMWLT-foorumilaisita. Olimme sopineet hänen kanssaan treffit Colorado Springsiin ja minulla oli mukanani eräitä Biltemasta hankkimiani kilkuttimia Billin pyörään. (Hänessä kun on vähän samanlaista moponvirittelijän vikaa kuin meikäläisessä.)
Lähdimme Denveristä etelään maantie 83:a pitkin Interstate 25:n sijaan. Tie oli ihan kohtuullisen maisemallinen siinä määrin kuin se nyt voi näillä selkosilla ylipäänsä olla. Olimme jo sen verran itään Kalliovuorista, että mitään serpentiinejä ei tietenkään ollut odotettavissa. Olimme Colorado Springsissä noin yhdentoista maissa ja Garmin Streetpilot 2610 vei perille kuin taksikuski konsanaan. Ilma oli jo tuossa vaiheessa 32 C. Törisimme Billin ja hänen työkavereidensa kanssa reilun puoli tuntia ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa painelimme Interstate 25:a kohti New Mexicoa ja siellä sijaitsevaa Ratonin kaupunkia (230 km) , josta meidän oli määrä lähteä sitten kaakkoon kohti Texasin pohjoisosia.
Tämän pätkän ainoa "tapahtuma" oli kun sataa kolmeakymppiä painelevan rekan oikea takapyörä räjähti juuri kun olin ohituskaistalla sen takavasemmalla. Edessäni oleva VW Passat ryhtyi jarruttelemaan ja itsellänikin oli siinä vaiheessa pientä ohjelmaa renkaankappaleiden sinkoillessa pitkin ja poikin... Isoimmat riekaleet onneksi lensivät ojan puolelle ja rekkakuski jatkoi kylmän rauhallisesti ilman mitään hidasteluita.
Highway 64 (myöhemmin 87) vei meitä kohti Teksasin lakeuksia. New Mexico oli siltä pieneltä osalta jonka näimme ihan kaunista ja kumpuilevaa sekä suhteellisen vehreätä maisemaa. Teksasisissa ajelimme läpi pienten kylien (Texline, Perico, Ware, Bolin…) kunnes saavuimme Dalhartiin (asukasmäärä 6786). Siellä asetuimme Holiday Inn:iin lämpömittarin huidellessa noin 35 asteessa. Ja illalla huomasimme myös, että meiltä oli varastettu tunti! Olimme siirtyneet Mountain Time –aikavyöhykkeeltä Central Time –vyöhykkeelle. Voihan syyhy sentään…ja kirjoiteltavaa oli vaikka kuinka paljon. Nukkumaan pääsin jo vartin yli yksi perjantain puolella…
Kuvassa Bill Garrison (kolmas vasemmalta) työtovereinen ihmettelemässä Suomipoikien mopoja...
Uuden Meksikon suoria, tosin vielä pidempiä oli tulossa...
Ajoreittimme taas keltaisella, jos se nyt mitenkään näkyy...
Heräsimme Rickin camperissä (semmoisessa pick-upin lavalle asennettavassa) puoli seitsemän aikoihin. Talon väki oli jo lähdössä kuka kouluun ja kuka töihin, joten ryhdyimme mekin siinä sitten kokoilemaan kamojamme. Olin onnistunut edellisiltana polttamaan kaikki 30 ampeerin pääsulakkeeni kokeillessani kaikkia neljiä Xenon-valojani. Nyt jälkikäteen ajateltuna olin hölmöillyt asennuksessa, vaikka kaikki kyllä jostain syystä toimi kotimaassa kokeillessani niitä. Pyörässäni on kolme Xenon-kaukovaloa, joiden muuntajat yrittävät sytyttää valot yhtä aikaa. Kolmenkymmenen ampeerin sulake ei mitenkään voikaan kestää kolmen muuntajan yhtäaikaista sytytystä kun Mäkisen Mikko Xenonvalot.com:ista kertoi, että autokäytössäkin yhtä valoa kohti laitetaan jo 25 ampeerin proppu.
No yhtä kaikki, haimme aamulla autotarvikeliikkeestä lisää sulakkeita ja saimme moponi muut systeemit toimimaan ja nyt sitten vaan jätetään ne Xenonpitkät suosiolla käyttämättä ja ajellaan vaan halogeeneilla (onneksi niitäkin on sentään pari kpl…) Talveksi on sitten tiedossa uusia ”johtopäätöksiä”….
Liikkeellä olimme sulakkeiden metsästyksen takia vasta puoli kymmeneltä ja päivä alkoi porottaa ihan kohtuullisesti. Suuntasimme suoran etelään tavataksemme Bill Garrisonin, joka on yksi BMWLT-foorumilaisita. Olimme sopineet hänen kanssaan treffit Colorado Springsiin ja minulla oli mukanani eräitä Biltemasta hankkimiani kilkuttimia Billin pyörään. (Hänessä kun on vähän samanlaista moponvirittelijän vikaa kuin meikäläisessä.)
Lähdimme Denveristä etelään maantie 83:a pitkin Interstate 25:n sijaan. Tie oli ihan kohtuullisen maisemallinen siinä määrin kuin se nyt voi näillä selkosilla ylipäänsä olla. Olimme jo sen verran itään Kalliovuorista, että mitään serpentiinejä ei tietenkään ollut odotettavissa. Olimme Colorado Springsissä noin yhdentoista maissa ja Garmin Streetpilot 2610 vei perille kuin taksikuski konsanaan. Ilma oli jo tuossa vaiheessa 32 C. Törisimme Billin ja hänen työkavereidensa kanssa reilun puoli tuntia ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa painelimme Interstate 25:a kohti New Mexicoa ja siellä sijaitsevaa Ratonin kaupunkia (230 km) , josta meidän oli määrä lähteä sitten kaakkoon kohti Texasin pohjoisosia.
Tämän pätkän ainoa "tapahtuma" oli kun sataa kolmeakymppiä painelevan rekan oikea takapyörä räjähti juuri kun olin ohituskaistalla sen takavasemmalla. Edessäni oleva VW Passat ryhtyi jarruttelemaan ja itsellänikin oli siinä vaiheessa pientä ohjelmaa renkaankappaleiden sinkoillessa pitkin ja poikin... Isoimmat riekaleet onneksi lensivät ojan puolelle ja rekkakuski jatkoi kylmän rauhallisesti ilman mitään hidasteluita.
Highway 64 (myöhemmin 87) vei meitä kohti Teksasin lakeuksia. New Mexico oli siltä pieneltä osalta jonka näimme ihan kaunista ja kumpuilevaa sekä suhteellisen vehreätä maisemaa. Teksasisissa ajelimme läpi pienten kylien (Texline, Perico, Ware, Bolin…) kunnes saavuimme Dalhartiin (asukasmäärä 6786). Siellä asetuimme Holiday Inn:iin lämpömittarin huidellessa noin 35 asteessa. Ja illalla huomasimme myös, että meiltä oli varastettu tunti! Olimme siirtyneet Mountain Time –aikavyöhykkeeltä Central Time –vyöhykkeelle. Voihan syyhy sentään…ja kirjoiteltavaa oli vaikka kuinka paljon. Nukkumaan pääsin jo vartin yli yksi perjantain puolella…
Kuvassa Bill Garrison (kolmas vasemmalta) työtovereinen ihmettelemässä Suomipoikien mopoja...
Uuden Meksikon suoria, tosin vielä pidempiä oli tulossa...
torstaina, elokuuta 24, 2006
Tiistai 22.8. Laramie Wyoming – Aurora (Denver) Colorado 348 km
Tiistai oli lyhyt ajopäivä, vain vajaa 350 km.
Tiistaille olimmekin jättäneet hieman lyhyemmän legin, koska tavoitteea oli mennä tapaamaan “Amerikan veljeäni” Rick Shenkeliä, jota en ollut nähnyt sitten vuonna 1974 päättyneen vaihto-oppilasvuoteni. Lähdimme Laramiesta kuitenkin kohtalaisen aikaisin eli noin kahdeksan aikoihin ja olimme sitten Aurorassa, Denverin esikaupungissa jo yhden jälkeen iltapäivällä. Denver ei olekaan enää mikään pikkukylä noin 2,5 miljoonine asukkaineen ja kyllä täytyy sanoa, että olisimme olleet aivan totaalisen hukassa ilman toimivaa GPS-navigaattoria. Kun moottoritiellä on kuusi tai jopa kahdeksan kaistaa samaan suuntaan ja tieltä pitäisi osata poiketa pois oikeasta liittymästä joka taas yhtyy seuraavaan samanlaiseen väylään jne..emme olisi osanneet perille ilman navigaattoria koko viikon aikana.
Rick ei ollut kotona vielä puoli kahden aikaan osuessamme hänen talonsa eteen. Palasimme vähäksi aikaa kaupungille tankkaamaan sekä mopot että itsemme ja tapasimmekin hänet sitten myöhemmin iltapäivällä. Yön vietimme hänen pihallaan olleessa pick-upin lavalle kiinnitettävässä camperissä, jossa nukuimme oikein hyvin.
Jokke paranteli BMW System 5 kypäräänsä, jonka visiiri ei laskeutunut tarpeeksi alas kun kypärää käyttää puoliypäränä. Onneksi Rickillä oli Dremel, jolla kalvettiin vähän muovia pois kypärän poskipaloista ja näin saatiin korjatuksi BMW:n / Schuberthin suunnittelijoiden moka.
Ilma alkoi olla jo koko lailla kuumaa ainain suomalaisille. 34,5 oli korkein lukema mopon ilmalämpömittarissa. Siinä kelissä ei tuuletuskaan tahdo auttaa, ilma kun on niin kuumaa. Mutta vielä emme ole tinkineet ajovarusteista. Sitä paitsi laukkumme ovat niin täynnä, että ainoa paikka kuljettaa ajohousut ja -takki mukana on pitää ne päällä.
Kuvia tiistailta 22.8. Laramie WY - Aurora CO
Cowdrey - niminen pikkukaupunkiColoradon puolella. Tämän kylän postitoimistosta ostimme postimerkkejä edellispäivänä ostettuihin postikortteihin. Vielä kun saisi kortteihin tekstiä ja ne postilaatikkon...
Tässä ollaan jollain lukemattomista Denverin sisääntuloväylistä. Yleisesti ottaen liikennekäyttäytyminen tässä maassa on jotain ihan muuta kuin mihin Suomessa on tottunut. Tilaa löytyy aina, täällä ei kiilata niska punaisena ja nopeusrajoituksia noudatetaan todella hyvin.
Ja tässäkin jotain Denveriin paikallispolkuja.
Kypärään asentamani videokamera lakkasi toimimasta ja tässä rikkoutunutta kaapelia korjataan.Amerikanveljeni Rick hoitaa työnjohtoa.
Maanantai 21.8. Sundance Wyoming – Laramie Wyoming 800 km
Jaaha, kartan liimaaminen näyttää taas onnistuvan täältä Teksasin suunnasta...
Keltainen viiva osoittaa maanantain urakkamme jos siitä nyt saa mitään selvää.
Liikkeellä oltiin taas seitsemän jälkeen ja tyhjin vatsoin. Motellissa ei ollut aamupalaa. Ajoimme tunnin verran Interstate 90:ä kohti itää ja Spearfish – nimisen kaupungin kohdalla Etelä-Dakotassa lähdimme etelään maantie 14A:ta ja sehän olikin taas oikea motoristin unelmapätkä! Tie kiemurteli vuorten välissä ja Savoy-nimisessä turistitaajamassa poikkesimme sitten kunnon aamiaisella noin yhdeksän aikoihin. Savoysta jatkoimme kohti Mount Rushmorea, jossa olimme yhdentoista maissa. Siellä oli (muitakin) turisteja vaikka millä mitalla ja ilma oli mitä parhain, lämpötila juuri hellelukemilla eli noin 26 C. Kuvasimme neljän presidentin kallioon hakatut päät, ihmettelimme matkamuistomyymälöiden krääsäpaljoutta (sorruimme joihinkin itsekin…) ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Alkuperäisessä matkasuunnitelmassamme oli pysähdyspaikkana myös Sturgis, South Dakota. Siellä järjestetään vuosittain moottoripyöräkokoontuminen, jota mainostetaan maailman suurimmaksi. Pieneen muutaman tuhannen asukkaan kaupunkiin saapuu tuhansittain moottoripyöräilijöitä (valtaosa luonnollisesti amerikkalaisten oman merkin eli Harley-Davidsonin kannattajia) ja ralli pidettiin juuri elokuun alkupuolella. Calgaryn isäntämme Roy oli ollut siellä, ja hän neuvoi meitä jättämään koko Sturgisin väliin, koska siellä ei enää meidän aikanamme olisi ollut muuta kuin rallista ylijäänyttä Harrikka- ja muuta mp-sälää, jota yritetään saada alennuksella kaupaksi. Niinpä jätimme Sturgisin väliin, koska se olisi tehnyt vielä parinsadan kilometrin ylimääräisen lenkin ja kaiken lisäksi olisimme joutuneet pois noilta mainioilta mutkateiltä. Mount Rushmoren matkamuistomyymälästä löysimme kuitenkin oman Sturgis-osaston, jossa oli asiaankuuluvaa roinaa kaupan ja pitihän sieltä lippis ostaa ikään kuin olisimme olleet oikein paikan päällä.
Illaksi painoimme aina Laramien kaupunkinn eteläisessä Wyomingissa ja koko päivän ajomäärä nousi kohtalaisen suureksi (yli 800 km) vaikka emme kartalla katsottuna kovin paljon etelämmäksi lähtöpisteestä päässeetkään. Teimme aikamoisen kiepin itään ja palasimme länteen lähemmäs Kalliovuoria siinä toivossa, että tiet ja maisemat olisivat vähän mielenkiintoisempia. Se oli turha toivo…Meidän olisi pitänyt tulla vielä pidemmälle länteen päästäksemme nauttimaan vuoriston viileydestä ja mutkateistä. Nyt ajoimme Wyomingin tolkuttomilla lakeuksilla kymmenenkin kilometrin pituisia suoria ja lämpömittari alkoi iltapäivällä koputella jo 33 astetta…
Olipa mukava päästä taas tavalliseen ilmastoituun motelliin ja suihkuun.
Niin, ja kännykkämotissa oltiin jo ties kuinka monetta päivää. Känykät lakkasivat kuulumasta Kanadan rajan jälkeen ja sen jälkeen on ollut hiljaista koko Montanan ja koko Wyomingin alueella.
Keltainen viiva osoittaa maanantain urakkamme jos siitä nyt saa mitään selvää.
Liikkeellä oltiin taas seitsemän jälkeen ja tyhjin vatsoin. Motellissa ei ollut aamupalaa. Ajoimme tunnin verran Interstate 90:ä kohti itää ja Spearfish – nimisen kaupungin kohdalla Etelä-Dakotassa lähdimme etelään maantie 14A:ta ja sehän olikin taas oikea motoristin unelmapätkä! Tie kiemurteli vuorten välissä ja Savoy-nimisessä turistitaajamassa poikkesimme sitten kunnon aamiaisella noin yhdeksän aikoihin. Savoysta jatkoimme kohti Mount Rushmorea, jossa olimme yhdentoista maissa. Siellä oli (muitakin) turisteja vaikka millä mitalla ja ilma oli mitä parhain, lämpötila juuri hellelukemilla eli noin 26 C. Kuvasimme neljän presidentin kallioon hakatut päät, ihmettelimme matkamuistomyymälöiden krääsäpaljoutta (sorruimme joihinkin itsekin…) ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Alkuperäisessä matkasuunnitelmassamme oli pysähdyspaikkana myös Sturgis, South Dakota. Siellä järjestetään vuosittain moottoripyöräkokoontuminen, jota mainostetaan maailman suurimmaksi. Pieneen muutaman tuhannen asukkaan kaupunkiin saapuu tuhansittain moottoripyöräilijöitä (valtaosa luonnollisesti amerikkalaisten oman merkin eli Harley-Davidsonin kannattajia) ja ralli pidettiin juuri elokuun alkupuolella. Calgaryn isäntämme Roy oli ollut siellä, ja hän neuvoi meitä jättämään koko Sturgisin väliin, koska siellä ei enää meidän aikanamme olisi ollut muuta kuin rallista ylijäänyttä Harrikka- ja muuta mp-sälää, jota yritetään saada alennuksella kaupaksi. Niinpä jätimme Sturgisin väliin, koska se olisi tehnyt vielä parinsadan kilometrin ylimääräisen lenkin ja kaiken lisäksi olisimme joutuneet pois noilta mainioilta mutkateiltä. Mount Rushmoren matkamuistomyymälästä löysimme kuitenkin oman Sturgis-osaston, jossa oli asiaankuuluvaa roinaa kaupan ja pitihän sieltä lippis ostaa ikään kuin olisimme olleet oikein paikan päällä.
Illaksi painoimme aina Laramien kaupunkinn eteläisessä Wyomingissa ja koko päivän ajomäärä nousi kohtalaisen suureksi (yli 800 km) vaikka emme kartalla katsottuna kovin paljon etelämmäksi lähtöpisteestä päässeetkään. Teimme aikamoisen kiepin itään ja palasimme länteen lähemmäs Kalliovuoria siinä toivossa, että tiet ja maisemat olisivat vähän mielenkiintoisempia. Se oli turha toivo…Meidän olisi pitänyt tulla vielä pidemmälle länteen päästäksemme nauttimaan vuoriston viileydestä ja mutkateistä. Nyt ajoimme Wyomingin tolkuttomilla lakeuksilla kymmenenkin kilometrin pituisia suoria ja lämpömittari alkoi iltapäivällä koputella jo 33 astetta…
Olipa mukava päästä taas tavalliseen ilmastoituun motelliin ja suihkuun.
Niin, ja kännykkämotissa oltiin jo ties kuinka monetta päivää. Känykät lakkasivat kuulumasta Kanadan rajan jälkeen ja sen jälkeen on ollut hiljaista koko Montanan ja koko Wyomingin alueella.
Kuvia maanantailta 21.8. Sundance WY - Laramie WY
Ajettuamme maanantaiaamuna pari tuntia tyhjin vatsoin poikkesimme Savoy-nimisessä kylässä paikallisessa ravintolassa.
Tässä kivikasvot G. Washington, T. Jefferson, T. Roosevelt ja A. Lincoln (ylemmät naamat siis...)
Tässä vauhdissa napattu kuva tyypillisestä matkailuauto-kauppakassi -yhdistelmästä. Kauppakassi on kiinteällä aisalla kiinni asuntoautossa ja seuraa sitä kuin hai laivaa. Hurjimmat näkemämme yhdistelmät muodostuivat kolmiakselisesta ison linjurin kokoisesta asuntoautosta ja tämän perään kytketyst isoista Hummer -maastoautosta
Wyomingin selkosilla....
Ei ihan varsinaista mutkamopoilijan unelmaväylää...
Viisikin tuntia yhtäsoittoa kolmenkymmenen viiden helteessä alkaa jossain vaiheessa hieman puuduttaa.
maanantaina, elokuuta 21, 2006
Sunnuntai 20.8. Red Lodge Montana – Sundance Wyoming 630 km
(No niin, tämä kartan liittäminen ei taas näytä onnistuvan sitten millään...:-(
Tälle päivälle oli ohjelmassa taas hieman enemmän maileja. Lähdimme liikkeelle klo 8 Red Lodgesta ja näpyttelin Roy Jorawskylta saamaamme lainanavigaattoriin edellisiltana kaavailemiamme reittipisteitä. Aamulla pyöriä pakatessamme jouduimme juttusille naapuriruutuun parkkeeranneen Harrikkakuskin kanssa. Tämä suosittelu meille kuulemma aivan huikeaa maisemareittiä kohti Codya Wyomingissa. Suuntamme oli kuitenkin enemmän itään kuin etelään tässä vaiheessa, joten lohduttauduimme sillä, että kyllä edellispäivänä näkemämme maisemareitti riitti meille, joten suuntasimme hieman ”tylsempää” tietä myöten kohti itää. Maisemat muuttuivat enemmän tasangoiksi ja tiet suoremmiksi. Välillä katsoimme Garminista oikotien, joka näyttikin aluksi mainiolta mutkatieltä, mutta sitten päällyste loppuikin monen kilometrin matkalta alkaakseen taas aikanaan uudestaan. Sorateillä räimiminen kun ei ole tämän pyörän ominta aluetta (ainakaan näin täyteen kuormattuna ) siirryimme suosiolla valtateille semminkin, kun eräänkin tien alussa oikein kylteillä kehotettiin moottoripyöräilijöitä pysymään poissa…
Jätimme aamulla tankkaamatta, koska edellispäivän ajo oli enemmän köröttelyä ja sehän meinasi sitten tunnin kuluttua startista jo kostautua. Koska pidimme vähän reippaampaa vauhtia alkoi menovesikin taas maistua eikä läpiajamistamme tuppukylistä meinannut löytyä bensa-asemaa. Tuijottelin ajotietokoneen näyttöä jäljellä olevasta ajomatkasta ja samalla muuntelin navigaattorin matkaa seuraavaan kylään maileista kilometreiksi ja pidin peukkuja että siellä olisi bensa-asema. Ja olihan siellä! Ei mikään varsinainen moderni liikenneasema, mutta kylmä Visa-kortilla toimiva pumppuasema. Tyrkkäsin Visan koneeseen ja bensapumppu heräsi eloon. Ihmettelin vähän, että miksei automaatti kysy tunnuslukua ollenkaan, mutta ehkei se katsonut sitä tarpeelliseksi. Aikanaan sitten näen minkälainen lasku yhteensä kymmenen gallonan tankkauksesta kertyi.
Eräällä tieosuudella kiinnitimme huomiota suureen määrään ”roadkill:ejä” eli auton alle jääneisiin eläimiin. Niitä oli jopa siinä määrin, että edessä olevaan autoon täytyi pitää oikein extrapitkä väli, jotta ehti väistää sen alta putkahtavan raadon. Suurin raato oli oikea saksanhirvi, joka ei onneksi ollut keskellä tietä…
Tämän päivän ainoa nähtävyys oli Devil’s Tower, joka sijaitsee Wyomingin pohjoisosassa. Kysymyksessä on vajaan kolmen sadan metrin korkuinen tasapäinen kivipaasi, joka on syntynyt noin 60 miljoonaa vuotta sitten siten, että sulaa magmaa työntyi maankuoresta ylöspäin ja jähmettyessään se tiivistyi ja muodosti ikään kuin pilareita. Myöhemmin kivipaasi on rapautunut ja rapautuu vähitellen edelleenkin talviaikaisen jäätymisen seurauksena.
Tänään saimme jo sitten esimakua näistä odotettavissa olevista "Ameriikan keleistä". Iltapäivällä näytti pyörän ilmalämpömittari jo 32 astetta ja kuta etelämmäs mennään sen lämpimämpää on odotettavissa. Voi sanoa, että kellään paikalisilla ei ole asiallisia ajovarusteita. Kypäriäkin näkyy vain harvoilla ja pääsääntöisesti kaikki GoldWing ja HD kuskit (ja matkustajat) vetelee hihattomissa paidoissa. Joillakin näkyy kypärä(t) sidottuna tarakalle!
Jokke meinasi jo tänään vetäistä yhden 50 km shortseissa, mutta sain puhutuksi miehen ympäri... Sitä paitsi, meillä ei edes ole paikkaa mihin pakata ajovarusteita, jollei niitä pidä päällä!
Yöksi pääsimme Sundance –nimiseen kaupunkiin Wyomingin koillisnurkassa Bear Lodge –motelliin. Aamulla on tavoitteena päästä baanalle viimeistään klo 7 ilman hotellin aamupalaa (koska sitä ei ole) ja ajaa tunti pari ja pysähtyä sitten johonkin tienvarsiravintolaan aamiaiselle. Mount Rushmore kallioon hakattuine presidentinpäineen on huomisen tavoitteena noin 700 kilometrin ohessa…
Tälle päivälle oli ohjelmassa taas hieman enemmän maileja. Lähdimme liikkeelle klo 8 Red Lodgesta ja näpyttelin Roy Jorawskylta saamaamme lainanavigaattoriin edellisiltana kaavailemiamme reittipisteitä. Aamulla pyöriä pakatessamme jouduimme juttusille naapuriruutuun parkkeeranneen Harrikkakuskin kanssa. Tämä suosittelu meille kuulemma aivan huikeaa maisemareittiä kohti Codya Wyomingissa. Suuntamme oli kuitenkin enemmän itään kuin etelään tässä vaiheessa, joten lohduttauduimme sillä, että kyllä edellispäivänä näkemämme maisemareitti riitti meille, joten suuntasimme hieman ”tylsempää” tietä myöten kohti itää. Maisemat muuttuivat enemmän tasangoiksi ja tiet suoremmiksi. Välillä katsoimme Garminista oikotien, joka näyttikin aluksi mainiolta mutkatieltä, mutta sitten päällyste loppuikin monen kilometrin matkalta alkaakseen taas aikanaan uudestaan. Sorateillä räimiminen kun ei ole tämän pyörän ominta aluetta (ainakaan näin täyteen kuormattuna ) siirryimme suosiolla valtateille semminkin, kun eräänkin tien alussa oikein kylteillä kehotettiin moottoripyöräilijöitä pysymään poissa…
Jätimme aamulla tankkaamatta, koska edellispäivän ajo oli enemmän köröttelyä ja sehän meinasi sitten tunnin kuluttua startista jo kostautua. Koska pidimme vähän reippaampaa vauhtia alkoi menovesikin taas maistua eikä läpiajamistamme tuppukylistä meinannut löytyä bensa-asemaa. Tuijottelin ajotietokoneen näyttöä jäljellä olevasta ajomatkasta ja samalla muuntelin navigaattorin matkaa seuraavaan kylään maileista kilometreiksi ja pidin peukkuja että siellä olisi bensa-asema. Ja olihan siellä! Ei mikään varsinainen moderni liikenneasema, mutta kylmä Visa-kortilla toimiva pumppuasema. Tyrkkäsin Visan koneeseen ja bensapumppu heräsi eloon. Ihmettelin vähän, että miksei automaatti kysy tunnuslukua ollenkaan, mutta ehkei se katsonut sitä tarpeelliseksi. Aikanaan sitten näen minkälainen lasku yhteensä kymmenen gallonan tankkauksesta kertyi.
Eräällä tieosuudella kiinnitimme huomiota suureen määrään ”roadkill:ejä” eli auton alle jääneisiin eläimiin. Niitä oli jopa siinä määrin, että edessä olevaan autoon täytyi pitää oikein extrapitkä väli, jotta ehti väistää sen alta putkahtavan raadon. Suurin raato oli oikea saksanhirvi, joka ei onneksi ollut keskellä tietä…
Tämän päivän ainoa nähtävyys oli Devil’s Tower, joka sijaitsee Wyomingin pohjoisosassa. Kysymyksessä on vajaan kolmen sadan metrin korkuinen tasapäinen kivipaasi, joka on syntynyt noin 60 miljoonaa vuotta sitten siten, että sulaa magmaa työntyi maankuoresta ylöspäin ja jähmettyessään se tiivistyi ja muodosti ikään kuin pilareita. Myöhemmin kivipaasi on rapautunut ja rapautuu vähitellen edelleenkin talviaikaisen jäätymisen seurauksena.
Tänään saimme jo sitten esimakua näistä odotettavissa olevista "Ameriikan keleistä". Iltapäivällä näytti pyörän ilmalämpömittari jo 32 astetta ja kuta etelämmäs mennään sen lämpimämpää on odotettavissa. Voi sanoa, että kellään paikalisilla ei ole asiallisia ajovarusteita. Kypäriäkin näkyy vain harvoilla ja pääsääntöisesti kaikki GoldWing ja HD kuskit (ja matkustajat) vetelee hihattomissa paidoissa. Joillakin näkyy kypärä(t) sidottuna tarakalle!
Jokke meinasi jo tänään vetäistä yhden 50 km shortseissa, mutta sain puhutuksi miehen ympäri... Sitä paitsi, meillä ei edes ole paikkaa mihin pakata ajovarusteita, jollei niitä pidä päällä!
Yöksi pääsimme Sundance –nimiseen kaupunkiin Wyomingin koillisnurkassa Bear Lodge –motelliin. Aamulla on tavoitteena päästä baanalle viimeistään klo 7 ilman hotellin aamupalaa (koska sitä ei ole) ja ajaa tunti pari ja pysähtyä sitten johonkin tienvarsiravintolaan aamiaiselle. Mount Rushmore kallioon hakattuine presidentinpäineen on huomisen tavoitteena noin 700 kilometrin ohessa…
Kuvia sunnuntailta 20.8. Red Lodge MT - Sundance WY
Aamulla Red Lodgessa lähtöpuuhissa.
Bensa-asema, jonne päästiin miltei tankkiin jääneillä bensahöyryillä.
Kaverukset saivat kameran itselaukaisijan toimimaan...
Devil's Tower
Majapaikkamme Bear Lodge, Sundance Wyoming
Lauantai 19.8 West Yellowstone Montana - Red Lodge Montana 330 km
Lauantain ajo halki Yellowstonen 330 km.
Lauantaille emme varautuneet mihinkään kilometri / mailiurakointiin. Tiedossa oli Yellowstonen kansallispuisto, jossa oletettavasti riitti nähtävää ja pysähtymisiä niin paljon kuin kiinnostusta riittäisi. Yövyimme Best Western – motellissa ja Continental-breakfastin (paahtoleipää ja hilloa + tee / kahvi) jälkeen kävimme tankkaamassa pyörät ja suuntasimme kohti Yellowstonen läntistä porttia. Pääsymaksu oli 20 dollaria / nuppi.
Heti portilla varoiteltiin alueen eläimistöstä, joiden ruokkiminen on luonnollisesti kielletty. Yellowstonessa on riehunut metsäpalo kymmenkunta vuotta sitten. Alueella oli hehtaaritolkulla hyvin nuorta taimikkoa, joiden seassa törrötti palaneiden puiden runkoja.
Matkalla näimme biisoneita, erilaisia hirvieläimiä (lajimääritys tekemättä…) ynnä lukuisia kuumia lähteitä, joista kuuluisin on tietysti Old Faithful. Jäimme odottamaan suihkun purkautumista ja kököttelimme suurella ”areenalle” satojen muiden turistien keskellä odottamassa tuota noin viisitoista sekuntia kestävää kuuman veden purkautumista, joka tapahtuu 60 – 90 minuutin välein. Vesi ja sen perässä kuuma höyry suihkusi noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen.
Maisemat olivat taas kerran aivan mykistäviä tämmöiselle tasaisen maan asukille. Kävimme Canyon Villagessa, josta aukeaa – jos ei nyt ihan Coloradon Grand Canyonin veroiset – mutta lähes yhtä huikeat maisemat syvään kanjoniin, jonka toisessa päässä on Yellowstone Riverin putous ja joki itsessään kulkee kanjonin pohjalla.
Olimme olleet matkalla lähes viisi tuntia ja matkaa olimme tehneet vasta alle 60 km. Urakkana oli kuitenkin noin kolme sataa, joten nyt oli vähän nopeutettava tahtia ja ihan kaikkia ihmeellisiä järvenrantoja tai kummallisia kiviä emme enää jääneet ihmettelemään. Samanlaisia kyllä löytyy kotiSuomestakin, joskin horisontin kalliovuoret ehkä kuitenkin puuttuvat. Vaikka itse Yellowstonen kansallispuisto sijaitsee pääasiassa Wyomingin osavaltion puolella, tavoitteenamme oli kuitenkin päästä takaisin Montanan puolelle Red Lodge-nimiseen pikkukaupunkiin Yellowstonen pohjoispuolella. Kaupunkiin johti ”Beartooth highway”, jonka serpentiinit ja korkeuserot olivat ihan huikeita. Tie on suljettu lokakuun puolesta välistä toukokuulle. Tie kulki pitkälti lumirajan yläpuolella ja lämpötilakin putosi Yellowstonen 26 asteesta noin kymmeneen. Kasvillisuutta ei luonnollisestikaan noilla lähes neljän kilometrin korkeuksilla enää ollut.
Illalla puoli seitsemän aikoihin pääsimme Red Lodgeen, josta olimme jo aamulla varanneet netin kautta itsellemme yösijan - taas Best Western –motellista. Tällä kertaa saimme erillissängyt, ja siitä koetammekin pitää vastedes huolen. Edellisyö West Yellowstonessa ei nukkumisen puolesta ollut paras mahdollinen kun sänky oli kuin trampoliini. Toinen kun kääntyi, niin toinen kyllä huomasi sen…
Päivän saldo kilometreissä oli vain 330, mutta kymmenen tuntia siihenkin meni.
Kuvia lauantailta 19.8. West Yellowstone MT - Red Lodge MT
Heti Yellowstonen portin jälkeen tulee tämmöinen kyltti.
Paljon palanutta metsää ja nuorta taimikkoa. Kaikki alueella on täysin luonnontilassa, eli mihinkään ei ihminen saa kajota.
Biisoneita
Old Faithful toiminnassa.
Jylhiä maisemia Canyon Villagessa.
Jokke ja kukkula (voi olla Mount Haynes 2510 m tai sitten jokin muu..)
Bearpass Highwayn varrelta, joka on ihan nimensä veroinen HIGHway.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)