Kuvia perjantailta 18.8. Browning MT - West Yellowstone MT

Tiellä Blackfeet-intiaanien reservaatin läpi.














Aamiaisen nautimme pari tuntia lähtömme jälkeen matkan varrelle osuneessa Choteaun pikkukaupungissa.















Aika osuva nimi tuo "Big Sky Country"

























Lähellä Yellowstonea sijaitsee Quake Lake, joka lienee syntynyt maanjäristyksen seurauksena ja samassa rytäkässä puita on jäänyt veden alle. Tätä kirjoittaessani en kyllä osaa sanoa milloin moinen on tapahtunut. Ei ainakaan ihan viime vuosina...

Perjantai 18.8. Browning, Montana - West Yellowstone, Montana 590 km

Kartassa taas keltaisella perjantaipäivän vajaat 600 kilometriä.

Tälle perjantaipäivälle emme odottaneet ihmeellisiä nähtävyyksiä, joten tavoitteena oli päästä aika pitkälle, ehkä aina Yellowstonen porteille saakka. (Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meidän piti olla Yellowstonessa vasta lauantai-iltana.) Lomalla kun ollaan niin heräilimme jo puoli kuuden aikaan ja söimme aamiaiseksi edellisillalta säästämämme Subway-patongin puolikkaat. Sitten tankkasimme mopot ja 07:08 lähdimme Browningista. Lämpömittari näytti 11 astetta, joten verkkomallisen ajotakin päälle sadetakki ja housujen alle pitkät kalsarit niin tarkeni. Huoltoasemalla kysyimme, onko Mustajalkaintiaanien reservaatin läpi tehty tie ajokelpoinen / päällystetty ja kuulemma on. Siispä sille sitten. Navigaattorin mukaan tiellä oli pituutta 71 km ja olipa taas tämäkin tie aivan huikea kokemus – monessakin mielessä. Montana(kin) käyttää itsestään nimitystä ”Big Sky State”. Tuo on erittäin hyvä nimitys erityisesti tänä pilvettömänä aamuna auringon noustessa ja valaistessa lähes silmänkantamattomiin ylettyvät laidunkukkulat ja niiden takana siintävät Kalliovuoret.
Karttaan alue on merkitty intiaanireservaatiksi ja varmaan se sitä onkin. Emme tietenkään nähneet yhtään tiipiitä vaan ankean näköisiä pikku taloja tai asuntovaunun rötisköjä tien alkuosan varrella. Aika armottomat asuinolosuhteen varsinkin talvella…
Ja kun kerran kaksipyöräisellä ollaan liikkeellä pitää mainita myös tiestä itsestään: Ns. ”alan miehille / naisille” riittää kun kertoo, että tapasimme koko 70 km aikana neljä autoa ja tie kaarteli loivassa kumpuilevassa maastossa eikä yksikään kaarre ollut "pimeä", joka taas johtui siitä, että puita tai edes pensaita ei näkynyt missään…Tosin viimeiseltä 18 kilometriltä puuttui myös päällyste, liekö määrärahat loppuneet, mutta ihan hyvin sieltä yli 400-kiloisella ”soraenskalla” tultiin.

Ajelimme pääasiassa kaksikaistaisia maanteitä myöten, väliin mahtui myös noin 70 km pätkä Interstate 15:a , joka oli moottoritieksi todella mielenkiintoinen ja vaihteleva.

Sään puolesta olemme odotelleet milloin ne kuuluisat murhaavat helteet oikein alkavat. Toistaiseksi kelit ovat olleet aivan ihanteelliset eli aamut kohtalaisen viileitä (11 - 13 astetta) ja iltapäivän korkeimmat lämpötilat ovat olleet noin 25 astetta. Eli päivän edetessä on varustusta voinut asteittain vähentää, mutta vielä ei ole ollut tilaisuutta jättää pelkkää T-paitaa BMW Venting Machine -ajoasun alle, sen verran vetoisa se on. Hankin ajokengiksi BMW Air Flow 2:set ja onneksi tulin ottaaneeksi mukaan myös lumilautailussa käyttämäni paksut villasukat. Ne on ollut pakko panna jalkaan aamulla ja tänäänkin pidin niitä koko päivän, koska noissa ajokengissä tulee muuten vilu!

Mopot on pelanneet ihan hyvin toistaiseksi. Joken pyörästä paloi ajovalon H7 polttimo, mutta sellainenkin löytyi täältä West Yellowstonen autotarvikeliikkeestä. Lampun vaihdoimme pestyämme pyörät ensit puhtaiksi tähän astisista pölyistä ja ötököistä, joita on pläjähdellyt yllättävän vähän. Liekö kuivuus sitten verottanut niitä täälläkin...

Pyörämme ja eritoten mastoissa liehuvat Suomen liput herättävät ansaittua huomiota. Käytännössä jokaisen pysähtymisen yhteydessä saamme tehdä selkoa reissustamme ja pyöristämme, jotka totisesti ovat vähemmistönä tässä Harrikoiden ja GoldWingien luvatussa maassa.

Yhteydenpidon osalta näyttäisi siltä, että suomalaisella (3-taajuus)kännykällä joutaa heittää vesilintua ainakin näillä selkosilla. Ei mitään kenttää kahteen päivään sitten Kanadan rajan. Denverissä kuulemma saattaa toimia ja ehkä Atlantassakin. Jippii.... taitaa tulla ostamamme puheaikakortti tarpeeseen.

Yösijan saimme Best Western -ketjun motellista, joka on hieman toista maata kuin edellisyön majapaikka. Tosin on hintakin sitten tupla... Tämä West Yellowstonen kaupunki on tietysti Browningin täydellinen vastakohta muutenkin. Tämä elää turisteista ja sen tietysti näkee kaikesta.

Huomisen suunnitelmana on sitten ihmetellä Yellowstonen nähtävyydet ja ajaa noin reilut 320 km vuosisyheröä yöpymään Red Lodge - nimiseen paikkaan Montanan puolelle.

Kuvia torstailta 17.8.

Olen nyt taistellut näiden kuvien liittämisien kanssa tarpeekseni, ja nyt otankin sen käytännön, että teen kuvasivut erikseen tekstisivuista. Ohessa siis kuvia torstaipäivältä:








Näkymä Kanadan puolella sijaitsevalle Lake Windemerelle muutama kilometri Radium Hot Springsistä lähtömme jälkeen.














USA:n rajalla ja papereita etsimässä herra rajavartijalle. Tunti meni, josta ainakin puolet odoteltiin vuoroamme.














Lounaspaikkamme West Glacierissa.










Jossain "Going to the Sun - highwayn" varrella.












Kuten tämäkin...



















Motellimme jo perjantaiaamun auringossa.

Torstai 17.8. Radium Hot Springs, British Columbia – Browning, Montana 500 km

Kartalla näkyy ensimmäisen päivän ajomme Galgary - Radium Hot Springs punaisena viivana ja toisen päivän eli torstain ajo Browningiin Montanaan keltaisena.

Heräsin aamulla jo kuudelta, eikä uni ottanut enää tullakseen. Jokkekin heräsi kun kolistelin ”sopivasti” ja ryhdyimme pakkailemaan kassejamme. Siinä menikin sen verran aikaa, että päätin viisastua seuraavaa iltaa varten ja teinkin toiseen sivulaukkuun yöpymissetin, jolla selviän yöpymisestä ilman takalaukussa sijaitsevan ison kassin mylläämistä. Aitoamerikkalaisen aamupalan söimme bensa-aseman ravintolassa, koska täkäläisissä motelleissa ei mitään ruokatarjoilua ole. Baanalla olimme vasta klo 8:30 ja suuntana Roosvillen rajakaupunki Kanadan British Columbian ja Yhdysvaltojen Montanan välissä. Vuorijonojen väliset laaksot alkoivat leventyä ja samalla loittonimme Kalliovuorista toistaiseksi ja rajan ylitimme vain loivasti kumpuilevassa Montanan maisemassa. Olin turhaan hötkyillyt rajamuodollisuuksien vuoksi koska USA:n rajavartijat eivät olleet kiinnostuneita muusta kuin passeistamme sekä siitä kuinka kauan aiomme maassa viipyä. Ei tarvittu vakuutustodistusta, ei rekisteriotetta, eikä edes sitä kuuluisaa jo kalliiksi tullutta AJOKORTTIA. Sen sijaan paperinpyörityksestä, sormenjälkien sekä kasvokuvan ottamisesta veloitettiin kuusi dollaria per nuppi. Tunti siinä meni ja otimme seuraavaksi suunnan kohti Glacier National Park’ia.

West Glacier –nimisestä taajamasta alkaa tie nimeltään ”Going to the Sun – highway”. Roy varoitteli jo Calgaryssä, että se tie saattaa olla koko matkamme huikein osuus maisemiltaan ja kyllä onkin vaikea kuvitella näkevänsä enää mitään yhtä upeaa. Tie mutkitteli jyrkkäseinämäisten vuorten rinteillä, välillä lumirajan yläpuolella siten, että tien toisella puolella oli pystysuoraa kalliota satoja metrejä ja saman verran oli myös ”ojien” syvyys tien toisella sivulla. Välillä ajettiin turkoosinväristen järvien rantoja myöten. No, turha näitä maisemia on yrittää sanoin kuvailla…
Ja mutkatiet olivat makeita.

Yhtä kaikki, tuohon kierokseen meni kaikkine maisemankatseluineen ja kuvaustaukoineen sen verran aikaa, että pysähdyimme yöpymistä varten Browning – nimiseen montanalaiseen tuppukylään. Kaupunki sijaitsee Mustajalkaintiaanien asuinalueilla ja on kyllä varsinainen Amerikan Taka-Hikiä. Ei kuulu suomalainen kännykkä ja nettiyhteydestä ei nyt kannata tietysti edes puhua…(Kirjoittelenkin tämän varastoon seuraavaa päivitystä varten.)
Löysimme kaupungista motellin, jota katselimme aika pitkään ja hitaasti, mutta kello oli jo sen verran paljon ja takana 500 kilometriä, että emme kursailleet. Motelli on ulkoasultaan melkomoinen mörskä, mutta huoneemme on iso ja sängyt leveät. Kyllä tässä nyt yhden yön nukkuu…
Aamunaloitukseksi tarkoituksena ajaa inkkarireservaattialueen läpi (70 km) , jollei tie osoittaudu ihan hirveäksi rompakoksi näille meidän ”maastomopoillemme”.