Söimme ”Motel 6”:ssa tyypillisen halpamotellin aamiaisen. Se koostuu vastaanottotiskin lähellä olevalle pöydälle laitetusta kahvipannusta ja teevesitermoksesta sekä lasikuvun alla olevista muutamasta donitsista.
Lähdimme sateentihkuiselle Interstate 79:lle kohti Erie-järven etelärantaa ja samannimistä kaupunkia noin kahdeksan maissa. Lähellä Erie-järveä I-79 yhtyy Interstate 90:een ja matkaa jatkettiin välillä lähempänä ja välillä kauempana järven rantaa kohti Buffaloa New Yorkin osavaltiossa. Olimme sen verran hyvissä ajoin liikkeellä, että suunnittelimme visiittiä Niagaran putouksilla. Päätimme käydä katsomassa putoukset Kanadan puolelta, jotta saamme rajamuodollisuudet pois jaloista ensin. No, tähän suuntaan mennessä muodollisuudet olivat ehkä pikkuisen kummoisemmat kuin mitä suomalainen kokee vaikkapa Tallinnan satamassa. Eli ei paljon mitään. Passintarkastaja kurkkasi mopojemme rekisterikilvet ja sitten passimme. Sitten hän kysyi aioimmeko lähiaikoina palata Yhdysvaltoihin ja kauanko aioimme viipyä Kanadassa. Kun sanoimme, että ei ole tarkoitus nyt ihan hetimmiten palata jenkkilään ja Kanadastakin meinaamme häipyä mopoinemme heti huomispäivänä, hän oli tyytyväinen.
Niagaralla olin ollut edellisen kerran joskus 90-luvun alussa ja silloin oli ainakin huomattavasti kuumempi ilma kuin nyt. Pientä tihkua oli edelleen ilmassa, mutta se ei tuntunut turisteja haittaavan. Onneksi olimme liikkeellä sen verran aikaisin, että ehdimme Niagara Fallsin Skylon-näkötorniin ennen suurimpien massojen ryntäystä. Torniin vieviin hisseihin oli nimittäin meidän jo alas tultuamme kertynyt puolentoista sadan metrin jonot. Putoukset olivat entisenlaiset eli ihmetellä täytyy mistä sitä vettä niihin koko ajan riittää…
Kieppasimme vielä lähtiäisiksi Suomen liput liehuen pikku kierroksen rantabulevardilla (muiden) turistien töllistellessä ja pyysimme navigaattorilta suunnan kohti 6500 Silver Drive, Missisauga, Ontariota. Tässä osoitteessa piti sijaita Cargo Zone International –niminen rahtifirma, jonka hoteisiin piti mopomme uskoa. Kun pääsimme perille, kävi ilmi, että näitä samanlaisia pikku rahtifirmoja oli tuossa osoitteessa kymmenittäin. Onneksi jokaisella oli sentään omanlaisensa nimi…
Yhden kyselyn jälkeen löysimme tämän firman ja sitten valkenikin, mistä maasta eräs yhteyshenkilöksemme nimetty hra Sanjay oli kotoisin. Ei, kyseessä ei ole Quebecistä kotoisin oleva herra ”Sanjee” vaan ehkäpä Bombaysta kotoisin oleva herra ”Sandzai”. Nimen ääntämyksestä viis, mutta koko rahtifirman miehittäneiden intialaiskavereiden kanssa kommunikointi olikin aika haaste.
Korviani kovasti terästämällä ja mielikuvitusta käyttämällä sain kuitenkin tolkkua heidän puheestaan ja sovimme, että käymme ensin vähän tyhjentämässä bensatankkejamme ja pesemme mopot ja palaamme sitten luovuttamaan ne heille.
Ajoimme paikalliselle Shellille ja siellä oli aika sotkuisessa autokorjaamossa taas ryhmä intialaisia ja kävimme eräältä haalariveikolta kysymässä, josko hänelle tai jollekin muulle kelpaisi ilmainen bensa. Olimme hölmöyksissämme tankanneet tankit täyteen edellisellä kerralla tarkastamatta paljonko meillä oli enää matkaa jäljellä…
Kaveri valitteli, että ei hänellä ole keinoja bensan ulossaamiseksi tankeistamme. Selvitimme, että meillä oli kyllä itsellämme oikein hieno puristeltava lappo kunhan vai häneltä liikenisi jokin pänikkä, johon sitä voisi laskea. Saimme pänikän ja liruttelimme siihen ehkä yhteenlaskettuna 12 – 15 litraa, jonka sitten kippasimme korjaamon pomoksi osoittautuneen haalariveikon Dodge Caravanin tankkiin. Eipähän tarvinnut maahan kaataa, kuten jo jossain vaiheessa pelkäsimme.
Tämän lahjoituksen jälkeen kehtasimme pyytää pomolta vesiletkua, jotta pääsisimme pesemään pyörämme, ”ne kun lähtevät kohta lennolle Frankfurtiin ja lentokoneisiin ei likaisia moottoripyöriä huolita.” Ilmeet kavereiden naamoilla olivat aluksi, että ”joopa joo, kertokaapa vielä lisää..” Hetken päästä naurunhörähtelyt loppuivat ja yksi ja toinen tuli kyselemään matkamme kulkua ja sen yksityiskohtia. Saimme bensoillamme ostetuksi pesuvedet ja lähtiessämme hyvän matkan toivottelijoita oli jo vaikka kuinka.
Palasimme rahtifirmaan ja jo sieltä lähtiessä meitä askarrutti se, miten pyörämme oikein saadaan halliin, jonka ainoat ovet ovat kolme nosto-ovea ja kaikki noin metrin korkuisen lastauslaiturin päällä. Sitten se selvisi, heillä on ramppi. Ramppi oli noin 60 – 70 cm levyinen alumiinista tehty levy, jonka pituus ei ollut viittä metriä pidempi. Kysyimme epäuskoisina, että tuotako pitkin pitää ajaa ylös? Juu, kuulemma sitä pitkin heille tulee moottoripyöriä monta kappaletta viikossa. Kysyin vielä, että montako yli puolitonnista? Tajusin heti, että mahastaan pyörä jää kiinni rampin ja hallin lattian väliseen kulmaan, joka oli ihan liian terävä. Samoin rampin kulma ylöspäin oli melkoisen jyrkkä. No, kypärä päähän ja kierros pihalla ja rampille. Se notkahti, rusahti ja takapyöräni löi tyhjää ylämäessä ja pohjapanssari karahti rampin yläpäähän, mutta ylhäällä oltiin. Ja Jokke tuli perässä. Siunailimme molemmat, että tuossa olisi ollut jo hyvä paikka tuhota pyörä oikein perusteellisesti jo ennen kuin se edes pääsee näiden veikkojen käsittelyyn. Ja minkäköhän vakuutusyhtiön kanssa vahinkoja setvittäisiin...?
Vaihdoimme vaatteet, pakkasimme pyöriin mitä niihin oli menossa (lähinnä ajovarusteet ja jotain muuta joutavaa) ja ne punnittiin. Minun painoi 444 ja Joken 416 kiloa.
Sen jälkeen ne siirrettiin odottamaan pakkaamista. Irrotimme antennit ja muut helposti mukaan ”tarttuvat ” osat , käänsimme peilit, mutta jätimme akkukaapelin irrottamatta. Pienen keskustelun jälkeen meille nimittäin jäi se kuva, että kavereilla ei takuuvarmasti koskaan ole ollut tällaisia pyöriä pakattavanaan. Näytimme eräälle päällikkömiehelle miten sähköinen keskituki toimii ja kun kaveri nousi sitä testaamaan olimme täysin vakuuttuneita siitä, että nämä sankarit kaatavat ainakin toisen pyöristä. Tai ainakin olisi taivaan ihme, jolleivät kaataisi…
Paperisota näiden kavereiden kanssa sentään oli yksinkertaista. Me asioimme vain yhden henkilön kanssa, meitä ei juoksutettu tullissa tai muilla luukuilla. Täytimme yhteen paperiin yhteystietomme ja panimme nimemme lentorahtikirjaan ja asia oli sillä aamen. Meiltä ei Frankfurtin tapaan tivattu yhtään mitään pyörissämme mahdollisesti olevista nesteistä tai vieraista aineista, säiliöistä, aerosoleista tms. Minä poika pakkasin kylmän rauhallisesti kolme tyhjää termospulloa sivulaukkuihin eikä se tai pullojen mahdollinen sisältö tuntunut ketään kiinnostavan…
Kävelimme kasseinemme pikku vesisateessa noin reilun kilometrin päässä sijaitsevaan hotelliin ja totesimme yhdessä, että ”huoleton on hevoseton mies”. Seuraavana päivänä lennetään kotimaanosaan…
Silta, joka johtaa Niagarajoen yli New Yorkin Buffalosta Kanadan puolelle.
Skylon-torni Niagara Fallsissa Kanadan puolella. Torni lienee jotain Tampereen Näsinneulan luokkaa korkeudeltaan. Erilaisuutena on "ulkohissit".
Näkymä Skylonista Hevosenkenkäputouksen (Horseshoe) suuntaan. Vesi siis tulee Erie-järvestä Niagarajokea myöten (mistä sitä riittää...??!) ja valuu Ontario-järveen.
Näkymä USA:n puolelle, jolla myös sijaitsee toinen (nimi??) ja vähän pienempi Niagaran putouksista.
Tässä hölmöjen hommassa eli liruttelemassa liikaa bensaa pois. Loppujen lopuksi rahtifirman kaverit eivät ainakaan tarkistaneet bensamäärää, uskoivat meitä kun sanoimme menevämme hukkaamaan ylimääräiset.
Toisaalta lentokoneen kippari voi vaatia bensamäärän tarkistusta, joten ei tämän asian kanssa ole syytä leikkiä.
Tässä ollaan jo löydetty "Cargo Zone International", joka voisi nimestään päätelleen olla melkomoinenkin rahtaaja. Tosiasiassa ovinumerot juoksivat hyvinkin kuudenkymmenen paremmalla puolella ja tällä firmalla oli ovet 15, 16 ja 17. Kuvassa myös lastauslaituri, josta sittemmin pudotettiin se kuuluisa ramppi. Se jäi pahus kuvaamatta kaikessa tohinassa...
Nyt ollaan jo onnellisesti rahtihallin puolella varustamassa pyöriä lentokuntoon.
