Teimme perjantaina reittisuunnitelman ja valitsimme pelkät Interstate-väylät ja kello soimaan aamuneljältä. Varttia yli viisi starttasimme Interstate 85:llä kohti Charlottea Pohjois Carolinassa. Pyörän päälle noustuani huomasin, että radio ja intercom olivat mykkiä. Sulakevika, tiesin sen jo, mutta en viitsinyt siinä pimeällä parkkipaikalla enää ryhtyä sitä tonkimaan ja huusin Jokelle, että radiot ei toimi, joten ajellaan ekat pari tuntia pelkillä käsimerkeillä. Aamuisella Interstatella oli ihmeen paljon kulkijoita ja reilun tunnin päästä kyllästyin pelkkään tuulen kohinaan ja ajoimme eräälle rekkojen taukopaikalle lampun alle korjaamaan palaneen propun. No niin, kantriasema soimaan ja menoksi uudelleen. Päivän valjettua kävimme aamiaisella, tankkasimme mopot ja matkaa jatkamaan. Kyllähän täällä matka joutui, mitä lie paikalliset höpisseet. Neljässä tunnissa jo miltei neljäsataa kilometriä…
Charlottessa vaihdoimme Interstate 77:lle kohti pohjoista ja Virginiaa, jonka jälkeen tuli West Virginia.
Kello 14:31 (sattuneesta syystä kellonaika jäi mieleen) tankkasimme Gassawayssa West Virginiassa. Olin huoltoaseman pumpulla 11 ja Jokke pumpulla 6. Maksoin bensan Amexillani ja menin sitten jeesaamaan Jokkea, jolla oli korttinsa kanssa jotain häikkää. Sovimme samalla, että mennään naapurissa sijaitsevaan Pizza Hutiin lounaalle. Palasin pyörälleni ja Jokke kaarsikin jo kohti pizzapaikkaa ja minä perään kunhan sain kypärän päähäni. Söimme kaikessa rauhassa ja lounaan jälkeen aloin kaivella taskujani ihmetellen mihin hittoon olin pannut lompsani…Ei löytynyt ajovarusteistani, ei pyörästäni, ei mistään. Palasin huoltoasemalle ja pyörin pumpun 11 ympärillä ja kysyin kassarouvilta josko joku olisi palauttanut pihalta löytynyttä lompsaa. Ei ollut. Palasin pihalle ja etsiskelin vielä ja toisella pumpulla ollut pick-up –kuski näki murheeni ja hihkaisi, että asemallahan on valvontakamerat. Jospa niihin olisi tallentunut jotakin…
Ja totta vieköön! Kassarouva kelasi valvontakameraa taaksepäin ja siellä olin minä pumpulla kello 14:31, kävelen Joken luokse, palaan pyörälleni, panen kypärän päähäni ja kun nousen pyörän päälle jotain tippuu pyöräni viereen. Kello 14:35 naapuripumpulle tulee vihreä Ford, josta tulee ulos pari kaveria. Maksavat bensansa kortilla ja molemmat seisoskelevat siinä tankkauspistoolin vierellä kunnes toinen äkkää pumpun toisella puolella jotain maassa. Kaveri poimii sen ylös, katsoo sisällön ja panee sen taskuunsa. Siinä meni yksi Diners Club, yksi American Express, yksi suomalainen henkilökortti, pari vakuutuskorttia, yksi prepaid –puhelinkortti ja noin 150 dollaria käteistä. No voihan hitto sentään! Olin ollut panevinani lompakon ajotakkini povitaskuun, mutta minun onkin täytynyt sujauttaa se kiireessä vain ajotakin ja sen päällä olleen sadetakin väliin, josta se on sitten pudonnut pyörän päälle noustessani.
Asemanhoitaja soittaa poliisille ja vartin päästä paikalle saapuu Deputy Sheriff Dennison jeepillään. Hän kirjaa tietoni ylös ja koettaa tunnistaa autoa valvontakameran kuvasta. Aseman rouvilla ei ole taitoa suurentaa kuvaa niin, että rekisterikyltti näkyisi, mutta varas maksoi omat bensansa kortillaan, joten kyllä hän tietonsa jätti. Soitin bensa-asemalta kotiin vaimolleni ja pyysin häntä kuolettamaan luottokortit, koska kännykkäni oli vaihteeksi mykkänä ja sitä paitsi minulla ei taas sillä hetkellä ollut noita luottokorttifirmojen päivystysnumeroita missään…
Apulaissheriffi lupasi käydä jututtamassa kaverit viikon alussa kunhan heidän henkilöllisyytensä selviää. Kiittelin ja samalla valittelin toheluuttani ja kerroin, että meidän pitäisi olla seuraavana päivänä Torontossa. Apulaissheriffi toivotteli hyvää matkaa ja varoitteli jossain matkan varren kaupungissa kohta päättyvästä futismatsista, joka saattaa aiheuttaa ruuhkia.
Puoli viideltä pääsimme jatkamaan matkaa kohti Pittsburghia, jonka kiersimme länsipuolelta ja sateen alettua ja päivän taas pimetessä koetimme saada yösijaa Hope Millsistä. Turha toivo. Kaikki paikat täynnä. Olihan Labor Day –viikonloppu. Tuhat kilometriä oli jo reilusti täynnä ja ilta ihan pimeä mutta ei muuta kuin uudelleen Interstate 79:lle ja kohti pohjoista. Noin kuudenkymmen kilometrin jälkeen tuli kaupunki nimeltä Meadville Pennsylvania, josta saimme lopulta yösijan. 1253 kilometriä oli takana ja aika vaiherikas päivä oli koettu.
Illalla toruin toki Jokkea siitä kuinka hän nyt oli yhtäkkiä ja ilman varoitusta lakannut huolehtimasta tavaroistani. Eihän hänen olisi kuulunut lähteä bensapumpultaan ensimmäisenä vaan vasta minun jälkeeni, jotta hän olisi voinut varmistaa olinko mahdollisesti pudottanut jotakin…Hän lupasi parantaa tapojaan, hyvä niin!
Aamuvarhaisella lähdössä Chateau Elanista.
Ensimmäiseltä tauolta lähdössä ja aamiaissämpylät on syöty.
Suu
on mutrussa vaikka juuri on saatu maha täyteen. Mitä lie mies funtsailee...Kyllä näillä väylillä matka joutuu. Turhaan varoittelivat.
Tunnelin suu jossain Virginiassa.
Jokella ei ollut muuta tekemistä kuin napsia kuvia apulaissheriffin autosta samalla kun minä setvin kadonneiden korttien arvoitusta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti