Torstai 17.8. Radium Hot Springs, British Columbia – Browning, Montana 500 km

Kartalla näkyy ensimmäisen päivän ajomme Galgary - Radium Hot Springs punaisena viivana ja toisen päivän eli torstain ajo Browningiin Montanaan keltaisena.

Heräsin aamulla jo kuudelta, eikä uni ottanut enää tullakseen. Jokkekin heräsi kun kolistelin ”sopivasti” ja ryhdyimme pakkailemaan kassejamme. Siinä menikin sen verran aikaa, että päätin viisastua seuraavaa iltaa varten ja teinkin toiseen sivulaukkuun yöpymissetin, jolla selviän yöpymisestä ilman takalaukussa sijaitsevan ison kassin mylläämistä. Aitoamerikkalaisen aamupalan söimme bensa-aseman ravintolassa, koska täkäläisissä motelleissa ei mitään ruokatarjoilua ole. Baanalla olimme vasta klo 8:30 ja suuntana Roosvillen rajakaupunki Kanadan British Columbian ja Yhdysvaltojen Montanan välissä. Vuorijonojen väliset laaksot alkoivat leventyä ja samalla loittonimme Kalliovuorista toistaiseksi ja rajan ylitimme vain loivasti kumpuilevassa Montanan maisemassa. Olin turhaan hötkyillyt rajamuodollisuuksien vuoksi koska USA:n rajavartijat eivät olleet kiinnostuneita muusta kuin passeistamme sekä siitä kuinka kauan aiomme maassa viipyä. Ei tarvittu vakuutustodistusta, ei rekisteriotetta, eikä edes sitä kuuluisaa jo kalliiksi tullutta AJOKORTTIA. Sen sijaan paperinpyörityksestä, sormenjälkien sekä kasvokuvan ottamisesta veloitettiin kuusi dollaria per nuppi. Tunti siinä meni ja otimme seuraavaksi suunnan kohti Glacier National Park’ia.

West Glacier –nimisestä taajamasta alkaa tie nimeltään ”Going to the Sun – highway”. Roy varoitteli jo Calgaryssä, että se tie saattaa olla koko matkamme huikein osuus maisemiltaan ja kyllä onkin vaikea kuvitella näkevänsä enää mitään yhtä upeaa. Tie mutkitteli jyrkkäseinämäisten vuorten rinteillä, välillä lumirajan yläpuolella siten, että tien toisella puolella oli pystysuoraa kalliota satoja metrejä ja saman verran oli myös ”ojien” syvyys tien toisella sivulla. Välillä ajettiin turkoosinväristen järvien rantoja myöten. No, turha näitä maisemia on yrittää sanoin kuvailla…
Ja mutkatiet olivat makeita.

Yhtä kaikki, tuohon kierokseen meni kaikkine maisemankatseluineen ja kuvaustaukoineen sen verran aikaa, että pysähdyimme yöpymistä varten Browning – nimiseen montanalaiseen tuppukylään. Kaupunki sijaitsee Mustajalkaintiaanien asuinalueilla ja on kyllä varsinainen Amerikan Taka-Hikiä. Ei kuulu suomalainen kännykkä ja nettiyhteydestä ei nyt kannata tietysti edes puhua…(Kirjoittelenkin tämän varastoon seuraavaa päivitystä varten.)
Löysimme kaupungista motellin, jota katselimme aika pitkään ja hitaasti, mutta kello oli jo sen verran paljon ja takana 500 kilometriä, että emme kursailleet. Motelli on ulkoasultaan melkomoinen mörskä, mutta huoneemme on iso ja sängyt leveät. Kyllä tässä nyt yhden yön nukkuu…
Aamunaloitukseksi tarkoituksena ajaa inkkarireservaattialueen läpi (70 km) , jollei tie osoittaudu ihan hirveäksi rompakoksi näille meidän ”maastomopoillemme”.