Keltainen viiva osoittaa maanantain urakkamme jos siitä nyt saa mitään selvää.
Liikkeellä oltiin taas seitsemän jälkeen ja tyhjin vatsoin. Motellissa ei ollut aamupalaa. Ajoimme tunnin verran Interstate 90:ä kohti itää ja Spearfish – nimisen kaupungin kohdalla Etelä-Dakotassa lähdimme etelään maantie 14A:ta ja sehän olikin taas oikea motoristin unelmapätkä! Tie kiemurteli vuorten välissä ja Savoy-nimisessä turistitaajamassa poikkesimme sitten kunnon aamiaisella noin yhdeksän aikoihin. Savoysta jatkoimme kohti Mount Rushmorea, jossa olimme yhdentoista maissa. Siellä oli (muitakin) turisteja vaikka millä mitalla ja ilma oli mitä parhain, lämpötila juuri hellelukemilla eli noin 26 C. Kuvasimme neljän presidentin kallioon hakatut päät, ihmettelimme matkamuistomyymälöiden krääsäpaljoutta (sorruimme joihinkin itsekin…) ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Alkuperäisessä matkasuunnitelmassamme oli pysähdyspaikkana myös Sturgis, South Dakota. Siellä järjestetään vuosittain moottoripyöräkokoontuminen, jota mainostetaan maailman suurimmaksi. Pieneen muutaman tuhannen asukkaan kaupunkiin saapuu tuhansittain moottoripyöräilijöitä (valtaosa luonnollisesti amerikkalaisten oman merkin eli Harley-Davidsonin kannattajia) ja ralli pidettiin juuri elokuun alkupuolella. Calgaryn isäntämme Roy oli ollut siellä, ja hän neuvoi meitä jättämään koko Sturgisin väliin, koska siellä ei enää meidän aikanamme olisi ollut muuta kuin rallista ylijäänyttä Harrikka- ja muuta mp-sälää, jota yritetään saada alennuksella kaupaksi. Niinpä jätimme Sturgisin väliin, koska se olisi tehnyt vielä parinsadan kilometrin ylimääräisen lenkin ja kaiken lisäksi olisimme joutuneet pois noilta mainioilta mutkateiltä. Mount Rushmoren matkamuistomyymälästä löysimme kuitenkin oman Sturgis-osaston, jossa oli asiaankuuluvaa roinaa kaupan ja pitihän sieltä lippis ostaa ikään kuin olisimme olleet oikein paikan päällä.
Illaksi painoimme aina Laramien kaupunkinn eteläisessä Wyomingissa ja koko päivän ajomäärä nousi kohtalaisen suureksi (yli 800 km) vaikka emme kartalla katsottuna kovin paljon etelämmäksi lähtöpisteestä päässeetkään. Teimme aikamoisen kiepin itään ja palasimme länteen lähemmäs Kalliovuoria siinä toivossa, että tiet ja maisemat olisivat vähän mielenkiintoisempia. Se oli turha toivo…Meidän olisi pitänyt tulla vielä pidemmälle länteen päästäksemme nauttimaan vuoriston viileydestä ja mutkateistä. Nyt ajoimme Wyomingin tolkuttomilla lakeuksilla kymmenenkin kilometrin pituisia suoria ja lämpömittari alkoi iltapäivällä koputella jo 33 astetta…
Olipa mukava päästä taas tavalliseen ilmastoituun motelliin ja suihkuun.
Niin, ja kännykkämotissa oltiin jo ties kuinka monetta päivää. Känykät lakkasivat kuulumasta Kanadan rajan jälkeen ja sen jälkeen on ollut hiljaista koko Montanan ja koko Wyomingin alueella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti