Jo totuttuun tapaan ylös klo 6 ja baanalle 7:30 siinä toivossa, että kuumuus ei kävisi päälle heti aamusta. Turha toivo - jo Holiday Inn – hotellin pihalla mopoja pakatessamme saimme paitamme likomäriksi ja kun pääsimme liikkeelle viilensi verkkopukumme mukavasti ensimmäiset pari kolme minuuttia. Sen jälkeen kun hiki oli haihtunut lakkasi myös viilennys. Jo aamuyhdeksältä oltiin +29 asteessa…lääh puuh.
Ajelimme Little Rockista itään jo tuttua Interstate 40:ä ja lähdimme siltä pois hyvissä ajoin ennen Memphisiä kiertääksemme kaupungin sen eteläpuolelta. Ylitimme Mississippi-joen West Helenan kaupungin kohdalla ja onhan se melkoinen virta, vaikka nyt siinä ei vettä varmaan maksimimäärää virrannutkaan. Ajelimme siltaa myöten joen yli ja näpsimme kuvia ja videota siinä ajaessamme.
Tankkasimme mopot toisen kerran Corinthin kaupungissa Mississipin osavaltiossa ja itsemme myös. Täälläpäin pitää oikein keskittyä englannin kielen kuullun ymmärtämiseen. Sen verran tukevaa tämä ”Southern Drawl” on..
Jatkoimme eteenpäin Tennesseen puolelle ja ylitimme Tennessee-joen Lauderdalen kohdalla, jossa keskityimme ottamaan vähän enemmänkin kuvia.
Motellin löytäminen Tennesseen sydänmailta pikku kylistä ei meinannut heti onnistua. Meillä oli navigaattorissa vähän vanhentunutta tietoa ja yksikin paikka oli lyönyt jo laudat ikkunoihin, joten tyhmempikin ymmärsi, että sieltä ei ehkä kannattanut kysyä…Lopulta pääsimme ”Paddler’s motel”, - nimiseen pikku paikkaan, joka ränsistyneestä ulkokuorestaan huolimatta on ehkä viihtyisin kaikista tähänastisista yösijoistamme. Siinä on jopa ilmastointi, jota todella arvostaa ulkoilman ollessa huonon saunan lämpötilassa.
Matkaa on tähän iltaan mennessä tehty noin 7000 km kotimaasta lukien.
tiistaina, elokuuta 29, 2006
Kuvia lauantailta 26.8. Little Rock AR - Waynesboro TN
Mississippi-joki on juuri ylitetty West Helenan kaupungin kohdalla ja Arkansasista on siirrytty Mississipin osavaltion puolelle.
Etelävaltioissa kasvillisuus on todella rehevää eikä se olekaan ihme. Vallitseehan siellä lähes trooppinen kosteus miltei koko ajan.
Kuvassa jotain ihmeellistä melko suurilehtistä köynnöskasvia, joka peittää maan kauttaaltaan ja sen lisäksi myös pienemmät puut ja pensaat ja jopa puhelin- ja sähkötolpat. Maisemasta tulee melko
pehmeän näköistä...
Tankkaustauolla. Amerikkalaiset ovat kauhistelelleet jo jonkin aikaa kasvaneita bensanhintojaan.
Heidänhintansa vastaa meillä noin 0,70 eur / litra. Meikäläisistä tuo oli vielä halpaa..
Ylittämässä Tennessee-jokea.
Oli ainakin tältä kohtaa reilusti leveämpi kuin Mississippi pari sataa kilometriä aiemmin.
Välillä oli paettava sietämätömän kosteata ja kuumaa ulkoilmaa huoltoaseman tai vastaavan sisätiloihin, joissa ilmastointi monesti oli niin kovalla, että vilustumisvaara oli ilmeinen.
Tämä paikka sijaitsi Corinthissa Mississippissä.
Yöpaikan löytäminen meinasi jo hermostuttaa, mutta lopulta löysimme tämän...
Ulkokuori hämäsi taas kerran: Lautamajassa oli ärhäkkä ilmastointi, tilaa reilusti, WC + suihku, jääkaappipakastin, TV + video. Mitä muuta saattoi toivoa? No langaton internet olisi ollut poikaa, mutta en viitsinyt edes kysyä...
Perjantai 25.8. Yukon (Oklahoma City) Oklahoma - Little Rock Arkansas 715 km
Perjantaille olimme suunnitellet taas kunnollisen ajopäivän ja niinpä kello soimaan kuudelta ja baanalle klo 7:30. Maisemat Oklahoma Citystä lähtien olivat aika mitäänsanomattomia.
Meillä oli taas treffit iltapäivällä / illalla Malcom McGeen kanssa (tuttuni BMWLT.com –foorumilta), joka myös halusi tavata hullut suomalaiset ihan elävinä. Olimme sopineet, että buukkaudumme johonkin Little Rockin motelliin ja käymme sitten porukalla illallisella tms. Samalla kun sovimme tästä (edellisiltana puhelimitse), hän antoi meille vinkkejä mielenkiintoisista mutkateistä, joita oli matkalla Little Rockiin. Meidän oli määrä soitella toisillemme siinä kahden maissa iltapäivällä ja selvitellä tarkemmat olinpaikkamme. Aika pian Oklahoma Citystä lähtömme jälkeen ja poistuttuamme Interstate 40:ltä kännykkämme pimenivät jälleen.
Ajelimme omaan tahtiimme pikkuteitä läpi oklahomalaisten pikkukaupunkien ja yli Ozark- vuorten navigaattorin opastamana ja saavuttuamme Arkansasin puolelle tiet muuttuivat ”mopoystävällisiksi”. Eräästä pihasta peräämme lyöttäytyi aito Harikkapappa hihattomassa paidassa poninhätä liehuen ja lähti kannustamaan meitä eteenpäin. Itselläni paloi jo bensamäärän varoitusvalo ja samalla kun näytimme Harrikkapapalle miten matkasohvalla mennään mutkateitä yritin etsiä navigaattorista lähintä huoltoasemaa. Harrikka jäi aina mutkissa ja saavutti suorilla kun meikäläinen yritti säästellä bensaa ja toivoa huoltoaseman jo lopulta ilmestyvän. Navigaattori komensi kääntymään eräästä risteyksestä vasemmalle, mutta tie näytti sen verran autiolta, että en kääntynyt sinne vaan jatkoin lähes vapaalla rullaten ajamaamme leveämpää tietä päätellen huoltiskan olevan tämän varrella. Samalla kun Harrikkapappa puhalsi ohi näin vastaan tulevan Bemu LT:n ja kuski morjensti asiaankuuluvasti lapanen korkealla ja niin tietysti mekin. Ihmettelin tietysti harvinaista tapausta (tämä oli kokonaista kuudes BMW K 1200 LT, jonka olimme nähneet tuhansien Harrikoiden ja Wingien seassa) ja kun ajoin jo valmiiksi hiljaa näin taustapeilistä LT-kuskin tekevän U-käännöstä. Mielessäni kävi, että kyseessä täytyy olla joku LT-foorumilaisista, joka huomasi Suomen liput liehumassa pyörissämme ja haluaa morjenstaa, joten pysäytimme. LT:n selästä nousi lähes kaksimetrinen jättiläinen täydessä kevlarverkkopuvussa ja kokokypärässä ja kertoi olevansa Malcom McGee! Hän oli lähtenyt meitä vastaan Little Rockista ja täytyy sanoa, että oli ihme tuuri, että tapasimme. Jos bensani ei olisi ollut vähissä olisimme kääntyneet sille navigaattorin osoittamalle pikkutielle juuri kymmenen sekuntia ennen hänen saapumistaan ja hän olisi jatkanut risteyksestä suoraan meidän ajaessamme poispäin…Malcom vain kehui suunnitelleensa tapaavansa meidät jossain täällä. Niinpä niin, me olimme jo siinä vaiheessa ajelleet yli 400 km ja hänkin oli tullut Little Rockista yli 250 km mutta hänelle oli kuitenkin jäänyt edellisiltaisen puhelinkeskustelumme perusteella käsitys ajamastamme reitistä ja sen mukaan hän suunnisti...
Huoltsikkakin muuten löytyi muutaman sadan metrin päästä tapaamispaikastamme ja siellähän olikin jo meitä kirittänyt Harrikkapappa ja ainakin parikymmentä muuta hänen kolleegaansa. Nämä tulivat kuorossa ihmettelemään pyöriämme ja matkakertomustamme. Siinä sitten morjenstelimme puolin ja tosin ja toivoteltiin hyvää matkaa kun Harrikat lähtivät yhteen suuntaan ja me Malcomin vetämänä toiseen. Hän tuntui tietävän kaikki Little Rockin ympäristön mutkatiet ja asiallisella tutkanpaljastimella varustettuna hän olikin sopiva veturi. Me roikuimme Joken kanssa tiukasti perässä täyteen lastattuine pyörinemme samalla kun Malcom lasketteli menemään takalaukuttomaksi kevennetyllä ja erikoisiskunvaimentimilla varustetulla ”rata-LT:llä”. Olipas haipakkaa ja ilman paikallisopasta emme olisi näitä teitä osannet ikinä koluta!
Malcom tarjosi meille illallisen neworleanstyylisessä Cajun Fish –ravintolassa. Me kiitimme ja kättelimme hyvästiksi, koska hän ei ole tulossa LT-ralliin.
Ilma oli muuten itään päin mentäessä muuttunut entistä nihkeämmäksi tolkuttoman kosteusprosentin johdosta. Lämpömittari osoittaa ”enää” +35 C mutta ilman kosteus huitelee jossain yhdeksän kympin pahemmalla puolella. Jokkekin vitsaili kotiin soittaessaan, että on täälläkin helleraja (+26 C) mennyt rikki pari kertaa – tosin ylhäältä päin…
Meillä oli taas treffit iltapäivällä / illalla Malcom McGeen kanssa (tuttuni BMWLT.com –foorumilta), joka myös halusi tavata hullut suomalaiset ihan elävinä. Olimme sopineet, että buukkaudumme johonkin Little Rockin motelliin ja käymme sitten porukalla illallisella tms. Samalla kun sovimme tästä (edellisiltana puhelimitse), hän antoi meille vinkkejä mielenkiintoisista mutkateistä, joita oli matkalla Little Rockiin. Meidän oli määrä soitella toisillemme siinä kahden maissa iltapäivällä ja selvitellä tarkemmat olinpaikkamme. Aika pian Oklahoma Citystä lähtömme jälkeen ja poistuttuamme Interstate 40:ltä kännykkämme pimenivät jälleen.
Ajelimme omaan tahtiimme pikkuteitä läpi oklahomalaisten pikkukaupunkien ja yli Ozark- vuorten navigaattorin opastamana ja saavuttuamme Arkansasin puolelle tiet muuttuivat ”mopoystävällisiksi”. Eräästä pihasta peräämme lyöttäytyi aito Harikkapappa hihattomassa paidassa poninhätä liehuen ja lähti kannustamaan meitä eteenpäin. Itselläni paloi jo bensamäärän varoitusvalo ja samalla kun näytimme Harrikkapapalle miten matkasohvalla mennään mutkateitä yritin etsiä navigaattorista lähintä huoltoasemaa. Harrikka jäi aina mutkissa ja saavutti suorilla kun meikäläinen yritti säästellä bensaa ja toivoa huoltoaseman jo lopulta ilmestyvän. Navigaattori komensi kääntymään eräästä risteyksestä vasemmalle, mutta tie näytti sen verran autiolta, että en kääntynyt sinne vaan jatkoin lähes vapaalla rullaten ajamaamme leveämpää tietä päätellen huoltiskan olevan tämän varrella. Samalla kun Harrikkapappa puhalsi ohi näin vastaan tulevan Bemu LT:n ja kuski morjensti asiaankuuluvasti lapanen korkealla ja niin tietysti mekin. Ihmettelin tietysti harvinaista tapausta (tämä oli kokonaista kuudes BMW K 1200 LT, jonka olimme nähneet tuhansien Harrikoiden ja Wingien seassa) ja kun ajoin jo valmiiksi hiljaa näin taustapeilistä LT-kuskin tekevän U-käännöstä. Mielessäni kävi, että kyseessä täytyy olla joku LT-foorumilaisista, joka huomasi Suomen liput liehumassa pyörissämme ja haluaa morjenstaa, joten pysäytimme. LT:n selästä nousi lähes kaksimetrinen jättiläinen täydessä kevlarverkkopuvussa ja kokokypärässä ja kertoi olevansa Malcom McGee! Hän oli lähtenyt meitä vastaan Little Rockista ja täytyy sanoa, että oli ihme tuuri, että tapasimme. Jos bensani ei olisi ollut vähissä olisimme kääntyneet sille navigaattorin osoittamalle pikkutielle juuri kymmenen sekuntia ennen hänen saapumistaan ja hän olisi jatkanut risteyksestä suoraan meidän ajaessamme poispäin…Malcom vain kehui suunnitelleensa tapaavansa meidät jossain täällä. Niinpä niin, me olimme jo siinä vaiheessa ajelleet yli 400 km ja hänkin oli tullut Little Rockista yli 250 km mutta hänelle oli kuitenkin jäänyt edellisiltaisen puhelinkeskustelumme perusteella käsitys ajamastamme reitistä ja sen mukaan hän suunnisti...
Huoltsikkakin muuten löytyi muutaman sadan metrin päästä tapaamispaikastamme ja siellähän olikin jo meitä kirittänyt Harrikkapappa ja ainakin parikymmentä muuta hänen kolleegaansa. Nämä tulivat kuorossa ihmettelemään pyöriämme ja matkakertomustamme. Siinä sitten morjenstelimme puolin ja tosin ja toivoteltiin hyvää matkaa kun Harrikat lähtivät yhteen suuntaan ja me Malcomin vetämänä toiseen. Hän tuntui tietävän kaikki Little Rockin ympäristön mutkatiet ja asiallisella tutkanpaljastimella varustettuna hän olikin sopiva veturi. Me roikuimme Joken kanssa tiukasti perässä täyteen lastattuine pyörinemme samalla kun Malcom lasketteli menemään takalaukuttomaksi kevennetyllä ja erikoisiskunvaimentimilla varustetulla ”rata-LT:llä”. Olipas haipakkaa ja ilman paikallisopasta emme olisi näitä teitä osannet ikinä koluta!
Malcom tarjosi meille illallisen neworleanstyylisessä Cajun Fish –ravintolassa. Me kiitimme ja kättelimme hyvästiksi, koska hän ei ole tulossa LT-ralliin.
Ilma oli muuten itään päin mentäessä muuttunut entistä nihkeämmäksi tolkuttoman kosteusprosentin johdosta. Lämpömittari osoittaa ”enää” +35 C mutta ilman kosteus huitelee jossain yhdeksän kympin pahemmalla puolella. Jokkekin vitsaili kotiin soittaessaan, että on täälläkin helleraja (+26 C) mennyt rikki pari kertaa – tosin ylhäältä päin…
Kuvia perjantailta 25.8. Yukon OK - Little Rock AR
Tauolla Ozark-vuorilla.
Ja juotava maistui jossakin Arkansasin puolella. Nestettä oli tankattava tiuhaan, koska hyvin tuuletetussa ajopuvussa kuivuu todella tehokkasti lähes neljänkympin helteessä.
Pakko myöntää, että kokeilin puolsen tuntia ajoa pelkässä T-paidassa paikallisen tyylin mukaan. Ei ollut juurikaan sen autuaampi tunne kuin verkkotakissa. Kuuma tuuli alkoi tuntua viheliäiseltä hetken kuluttua, joka saattoi johtua auringon poltosta iholla. Panin takin takaisin päälle...
Syömässä neworleansilaisittain perjantain isäntämme Malcom McGeen kanssa.
Ravintola "Cajun Fish" ja Malcom & Ari.
Little Rock on Bill Clintonin kotikaupunki ja siellä on yhtä sun toista hänen mukaansa nimettyä katua, rakennusta jen.
Torstai 24.8. Dalhart Texas – Yukon (Oklahoma City) Oklahoma 515 km
Koska edellisilta oli mennyt kirjoitustöiden takia pitkäksi heräsimme vasta puoli kahdeksan aikoihin. Tavoitteenamme oli Oklahoma City ja siellä pitäisi tavata lisää BMWLT-foorumilaisia. John Spencer halusi välttämättä moikata meitä ja kun kännykkäkin taas toimi Oklahoman puolella oltuaan mykkänä koko Texasin ylityksen, sovimme Johnin kanssa, että majoitumme uuteen Best Western –motelliin Yukonin esikaupunkiin Oklahoma Cityn länsipuolella.
Sinällään ajo ensiksi Texasin ja myöhemmin Oklahoman tasangoilla oli omalla tavallaan huikeaa. Joidenkin suorien pituus saattoi olla kymmeniäkin kilometrejä ja pellot ja niiden kastelujärjestelmät olivat valtavia. Samalla meille selvisi sekin mysteeri miksi Google Earth –ohjelman satelliittikuvissa näkyy Amerikan pelloilla isoja ympyröitä, ikään kuin marsilaisten tekeminä…
Ympyrä syntyy kastelun tuloksena. Kastelulaite nimittäin on jopa kolmen sadan metrin mittainen putki, joka on tuettu pellon keskeltä (ja saa sieltä myös syöttöveden) kuten kellotaulun viisari ikään.
Putki on kannateltu ehkä noin kolmenkymmenen metrin välein A –kirjaimen muotoisilla pukeilla, joissa on kaksi traktorin takapyörää ja niissä sähkömoottorit. Pyörät vetävät ja siirtävät tätä mahtavaa kellon viisaria ympäri peltoa. Kastelua osakseen saanut maissi tms. kasvaa ja ympyrän ulkopuolelle jäänyt osa näyttää olevan karjan laitumena.
Päästyämme aamulla liikkeelle huomasin aika pian, että Roylta lainaksi saamastani GPS-navigaattorista loppuivatkin ladatut detaljikartat. Jäimme pelkän Pohjois-Amerikan pohjakartan varaan, joka kyllä riitti kertomaan suurin piirtein millä päätiellä olimme, mutta ei sillä kaupungeissa pysty suunnistamaan. Roy oli joskus aikoinaan ladannut tälle 1 GB:n muistikortille USA:n osavaltioiden karttoja, mutta ilmeisesti hän ei katsonut tarvitsevansa näin eteläisiä karttoja ja mekään emme Calgarystä lähtiessämme älynneet tarkistaa mitä kaikkia USA:n karttoja kortilla oli. Luotimme siihen, että Roy oli ladannut tarpeeksi karttoja…
No, ei hätiä mitiä…minullahan oli koko ajan ollut mukanani oma BMW Motorrad Navigator II (Euroversio), joka on siis sama kuin Royn Garmin Streetpilot 2610. En ollut edes kokeillut sitä tähän mennessä, koska Royn laite tuntui hoitavan hommansa. Nytpä sain sitten hyvän syyn kokeilla miten ilman USA:n pohjakarttaa oleva Eurooppaan viritetty GPS-laite toimii kun siihen lataa USA:n detaljikartat. Asensin laitteen telineeseensä ja kytkin virran…Härveli oli ollut viimeksi päällä ja lukenut satelliitteja Frankfurtissa ja nyt oltiin Oklahoma Cityssä. Ei ihme, että siltä kului aikaa minuuttitolkulla käynnistyä ja saada ymmärrys siitä missä nyt oltiin. Ja ihme ja kumma…saatuaan itsensä paikallistetuksi, se osaa suunnistaa ja opastaa aivan samalla tavalla kuin Royn Amerikan versiokin. Ainoa ”puute” näyttää olevan se, että kun laite aina uuden reitin aluksi zoomaa näytön hyvin pieneksi (siis pohjakartalle), tässä laitteessa pohjakartan puuttumisen vuoksi näkyy vain pelkkä pinkki viiva tyhjällä keltaisella pohjalla. Pari painallusta ”zoom in” –nappulasta palauttaa laitteen takaisin siihen ladatun detaljikartan puolelle ja homma näytti toimivan täydellisesti! (Myöhemmin opin sitten kylläkin muuta…)
Olipa toisaalta hyvä, että Royn laitteesta loppuivat detaljikartat, en muuten ehkä olisi koskaan käynnistänyt omani tällä mantereella.
Ohjelmoin laitteen näyttämään maileja, jotta meillä on edes jotain hajua siitä mitä tarkoittaa esimerkiksi nopeusrajoitus 65 mph. Jätin siihen kuitenkin suomenkielisen opastuksen ja niinpä naisääni kehottaa sujuvalla Suomen kielellä kääntymään ”1,3 mailin ( tai esim 400 jalan) päästä oikealle”.
Illalla tapasimme John Spencerin ja hänen tyttöystävänsä, ja he veivät meidät syömään Cowpie 66 –ravintolaan Route 66:n varrella. Tämä oli sikälikin erittäin merkittävä juttu, että minulle oli jostain (ilmeisesti Garminin karttaohjelmaa huolimattomasti lukeneena) jäänyt virheellinen käsitys siitä, että me muka olisimme jo samana päivänä ajelleet tuota kuuluisaa tietä pari sataa kilometriä. Todellisuudessa me olimme ajaneet sen modernisoitua versiota eli nelikaistaista Interstate 40:ä, joka halkoo mannerta lännestä itään mennen muun muassa Amarillon (Texas) ja Oklahoma Cityn (Oklahoma) läpi. Aito Route 66 on tavallinen kaksikaistainen maantie, joka kulkee välillä hyvinkin lähellä Interstate 40:ä, mutta 66 halkoo kaikki mahdolliset sen varrelle nousseet pikkukylät. Tien ilme ja olemus on ainakin joiltakin osuuksilta koetettu pitää alkuperäisenä. Tyypillisin lienee tiekyltti ”Route 66”, joka on vain tällä tiellä vanhan mallinen kun se muille teillä on muutettu modernimman näköiseksi jo aikoja sitten.
No siis, pääsimme ajamaan aitoa kuuskutosta parin mailin verran matkalla ruokapaikkaamme, joka sekin oli aika ilmestys. Kysymyksessä oli moottoripyöräkaupan ja ravintolan yhdistelmä. Ravintolassa tarjoiltiin lähinnä erilaisia isoja hampurilaisia ja mopomyymälän puolella oli kaupan aivan huikeita kustomoituja Harrikoita. Kun en itse ole ns. ”alan mies” , en ryhdy tässä sen enempää selvittelemään pyörien ominaisuuksia ja tyylisuuntia. Toteanpahan vain, että melkomoisia ilmestyksiä ne olivat. Sen verran sain selville (osin itse päättelemällä, huom.), että kysymyksessä on niin sanotut ”Kit bike’t”. Pyörien hinnat vaikuttivat nimittäin sen verran edullisilta (15 – 20.000 USD) ollakseen täysin uusia ja ajamattomia, että ne eivät voineet olla kenenkään autotallissa tuhansien työtuntien tuloksena syntyneitä ”sydänverellä” rakennettuja uniikkipyöriä. Ne syntyvät enemmän tai vähemmän valmiista erikoisosista pienissä pajoissa, joiden työnjälki myös on aivan huikean siistiä. Yhtä kaikki, taas tuli todistetuksi, että moottoripyöräily voi harrastuksena olla todella monipuolista.
Saimme osaksemme erikoisesittelyn pyörämyymälän puolella ja vielä mukaamme viralliset ”Route 66” T-paidat sekä pakolliset valokuvaukset niin choppereiden kuin street rodien (menikö termi oikein…) päällä.
Ja sitä paitsi, tänään sitten korkattiin virallinen hellerajakin eli +40 C niin Joken kuin minunkin pyöräni ilmalämpömittarin mukaan. Kumma kyllä tuo +40 ei enää tunnu paljon kummemmalta kuin +33 - +34, mutta yhtä kaikki noita lämpötiloja on jotenkin helpompi sietää isolla moottoritiellä sadankolmenkympin vauhdissa kuin kaikki pikkukaupungit läpikoluavalla nostalgiatiellä.
John ja Lindy tulevat myös Braseltoniin CCR:ään, joten tapaamme heidät siellä uudelleen. Todella mukavia ihmisiä…
Sinällään ajo ensiksi Texasin ja myöhemmin Oklahoman tasangoilla oli omalla tavallaan huikeaa. Joidenkin suorien pituus saattoi olla kymmeniäkin kilometrejä ja pellot ja niiden kastelujärjestelmät olivat valtavia. Samalla meille selvisi sekin mysteeri miksi Google Earth –ohjelman satelliittikuvissa näkyy Amerikan pelloilla isoja ympyröitä, ikään kuin marsilaisten tekeminä…
Ympyrä syntyy kastelun tuloksena. Kastelulaite nimittäin on jopa kolmen sadan metrin mittainen putki, joka on tuettu pellon keskeltä (ja saa sieltä myös syöttöveden) kuten kellotaulun viisari ikään.
Putki on kannateltu ehkä noin kolmenkymmenen metrin välein A –kirjaimen muotoisilla pukeilla, joissa on kaksi traktorin takapyörää ja niissä sähkömoottorit. Pyörät vetävät ja siirtävät tätä mahtavaa kellon viisaria ympäri peltoa. Kastelua osakseen saanut maissi tms. kasvaa ja ympyrän ulkopuolelle jäänyt osa näyttää olevan karjan laitumena.
Päästyämme aamulla liikkeelle huomasin aika pian, että Roylta lainaksi saamastani GPS-navigaattorista loppuivatkin ladatut detaljikartat. Jäimme pelkän Pohjois-Amerikan pohjakartan varaan, joka kyllä riitti kertomaan suurin piirtein millä päätiellä olimme, mutta ei sillä kaupungeissa pysty suunnistamaan. Roy oli joskus aikoinaan ladannut tälle 1 GB:n muistikortille USA:n osavaltioiden karttoja, mutta ilmeisesti hän ei katsonut tarvitsevansa näin eteläisiä karttoja ja mekään emme Calgarystä lähtiessämme älynneet tarkistaa mitä kaikkia USA:n karttoja kortilla oli. Luotimme siihen, että Roy oli ladannut tarpeeksi karttoja…
No, ei hätiä mitiä…minullahan oli koko ajan ollut mukanani oma BMW Motorrad Navigator II (Euroversio), joka on siis sama kuin Royn Garmin Streetpilot 2610. En ollut edes kokeillut sitä tähän mennessä, koska Royn laite tuntui hoitavan hommansa. Nytpä sain sitten hyvän syyn kokeilla miten ilman USA:n pohjakarttaa oleva Eurooppaan viritetty GPS-laite toimii kun siihen lataa USA:n detaljikartat. Asensin laitteen telineeseensä ja kytkin virran…Härveli oli ollut viimeksi päällä ja lukenut satelliitteja Frankfurtissa ja nyt oltiin Oklahoma Cityssä. Ei ihme, että siltä kului aikaa minuuttitolkulla käynnistyä ja saada ymmärrys siitä missä nyt oltiin. Ja ihme ja kumma…saatuaan itsensä paikallistetuksi, se osaa suunnistaa ja opastaa aivan samalla tavalla kuin Royn Amerikan versiokin. Ainoa ”puute” näyttää olevan se, että kun laite aina uuden reitin aluksi zoomaa näytön hyvin pieneksi (siis pohjakartalle), tässä laitteessa pohjakartan puuttumisen vuoksi näkyy vain pelkkä pinkki viiva tyhjällä keltaisella pohjalla. Pari painallusta ”zoom in” –nappulasta palauttaa laitteen takaisin siihen ladatun detaljikartan puolelle ja homma näytti toimivan täydellisesti! (Myöhemmin opin sitten kylläkin muuta…)
Olipa toisaalta hyvä, että Royn laitteesta loppuivat detaljikartat, en muuten ehkä olisi koskaan käynnistänyt omani tällä mantereella.
Ohjelmoin laitteen näyttämään maileja, jotta meillä on edes jotain hajua siitä mitä tarkoittaa esimerkiksi nopeusrajoitus 65 mph. Jätin siihen kuitenkin suomenkielisen opastuksen ja niinpä naisääni kehottaa sujuvalla Suomen kielellä kääntymään ”1,3 mailin ( tai esim 400 jalan) päästä oikealle”.
Illalla tapasimme John Spencerin ja hänen tyttöystävänsä, ja he veivät meidät syömään Cowpie 66 –ravintolaan Route 66:n varrella. Tämä oli sikälikin erittäin merkittävä juttu, että minulle oli jostain (ilmeisesti Garminin karttaohjelmaa huolimattomasti lukeneena) jäänyt virheellinen käsitys siitä, että me muka olisimme jo samana päivänä ajelleet tuota kuuluisaa tietä pari sataa kilometriä. Todellisuudessa me olimme ajaneet sen modernisoitua versiota eli nelikaistaista Interstate 40:ä, joka halkoo mannerta lännestä itään mennen muun muassa Amarillon (Texas) ja Oklahoma Cityn (Oklahoma) läpi. Aito Route 66 on tavallinen kaksikaistainen maantie, joka kulkee välillä hyvinkin lähellä Interstate 40:ä, mutta 66 halkoo kaikki mahdolliset sen varrelle nousseet pikkukylät. Tien ilme ja olemus on ainakin joiltakin osuuksilta koetettu pitää alkuperäisenä. Tyypillisin lienee tiekyltti ”Route 66”, joka on vain tällä tiellä vanhan mallinen kun se muille teillä on muutettu modernimman näköiseksi jo aikoja sitten.
No siis, pääsimme ajamaan aitoa kuuskutosta parin mailin verran matkalla ruokapaikkaamme, joka sekin oli aika ilmestys. Kysymyksessä oli moottoripyöräkaupan ja ravintolan yhdistelmä. Ravintolassa tarjoiltiin lähinnä erilaisia isoja hampurilaisia ja mopomyymälän puolella oli kaupan aivan huikeita kustomoituja Harrikoita. Kun en itse ole ns. ”alan mies” , en ryhdy tässä sen enempää selvittelemään pyörien ominaisuuksia ja tyylisuuntia. Toteanpahan vain, että melkomoisia ilmestyksiä ne olivat. Sen verran sain selville (osin itse päättelemällä, huom.), että kysymyksessä on niin sanotut ”Kit bike’t”. Pyörien hinnat vaikuttivat nimittäin sen verran edullisilta (15 – 20.000 USD) ollakseen täysin uusia ja ajamattomia, että ne eivät voineet olla kenenkään autotallissa tuhansien työtuntien tuloksena syntyneitä ”sydänverellä” rakennettuja uniikkipyöriä. Ne syntyvät enemmän tai vähemmän valmiista erikoisosista pienissä pajoissa, joiden työnjälki myös on aivan huikean siistiä. Yhtä kaikki, taas tuli todistetuksi, että moottoripyöräily voi harrastuksena olla todella monipuolista.
Saimme osaksemme erikoisesittelyn pyörämyymälän puolella ja vielä mukaamme viralliset ”Route 66” T-paidat sekä pakolliset valokuvaukset niin choppereiden kuin street rodien (menikö termi oikein…) päällä.
Ja sitä paitsi, tänään sitten korkattiin virallinen hellerajakin eli +40 C niin Joken kuin minunkin pyöräni ilmalämpömittarin mukaan. Kumma kyllä tuo +40 ei enää tunnu paljon kummemmalta kuin +33 - +34, mutta yhtä kaikki noita lämpötiloja on jotenkin helpompi sietää isolla moottoritiellä sadankolmenkympin vauhdissa kuin kaikki pikkukaupungit läpikoluavalla nostalgiatiellä.
John ja Lindy tulevat myös Braseltoniin CCR:ään, joten tapaamme heidät siellä uudelleen. Todella mukavia ihmisiä…
Kuvia torstailta 24.8. Dalhart TX - Yukon OK
Aamulla lähdössä Dalhartista. Kello oli jo yli yhdeksän ja myöhästyimme pahasti "viileästä" (n. 25 - 30 C) aamusta.
Tankkaustauolla jossakin Oklahoman puolella. +40 astetta, kuten kuvasta näkyy...
John Spencer ja Ari suunnittelemassa Route 66:n korkkaamista.
Ja päästiinpäs sille, vaikka melkein missasimme koko tien.
"Cowpies Route 66":ssa oli kaupan mm. tämmöisiä kaunottaria.
Jokke jo melkein teki vaihtokaupat, mutta äkkäsi viime tipassa, että tässähän on nopeusmittari maileissa. Sen kanssa ei olisi kiva ajella Euroopan puolella, koska koko ajan tulisi ajetuksi alinopeutta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)