Koska edellisilta oli mennyt kirjoitustöiden takia pitkäksi heräsimme vasta puoli kahdeksan aikoihin. Tavoitteenamme oli Oklahoma City ja siellä pitäisi tavata lisää BMWLT-foorumilaisia. John Spencer halusi välttämättä moikata meitä ja kun kännykkäkin taas toimi Oklahoman puolella oltuaan mykkänä koko Texasin ylityksen, sovimme Johnin kanssa, että majoitumme uuteen Best Western –motelliin Yukonin esikaupunkiin Oklahoma Cityn länsipuolella.
Sinällään ajo ensiksi Texasin ja myöhemmin Oklahoman tasangoilla oli omalla tavallaan huikeaa. Joidenkin suorien pituus saattoi olla kymmeniäkin kilometrejä ja pellot ja niiden kastelujärjestelmät olivat valtavia. Samalla meille selvisi sekin mysteeri miksi Google Earth –ohjelman satelliittikuvissa näkyy Amerikan pelloilla isoja ympyröitä, ikään kuin marsilaisten tekeminä…
Ympyrä syntyy kastelun tuloksena. Kastelulaite nimittäin on jopa kolmen sadan metrin mittainen putki, joka on tuettu pellon keskeltä (ja saa sieltä myös syöttöveden) kuten kellotaulun viisari ikään.
Putki on kannateltu ehkä noin kolmenkymmenen metrin välein A –kirjaimen muotoisilla pukeilla, joissa on kaksi traktorin takapyörää ja niissä sähkömoottorit. Pyörät vetävät ja siirtävät tätä mahtavaa kellon viisaria ympäri peltoa. Kastelua osakseen saanut maissi tms. kasvaa ja ympyrän ulkopuolelle jäänyt osa näyttää olevan karjan laitumena.
Päästyämme aamulla liikkeelle huomasin aika pian, että Roylta lainaksi saamastani GPS-navigaattorista loppuivatkin ladatut detaljikartat. Jäimme pelkän Pohjois-Amerikan pohjakartan varaan, joka kyllä riitti kertomaan suurin piirtein millä päätiellä olimme, mutta ei sillä kaupungeissa pysty suunnistamaan. Roy oli joskus aikoinaan ladannut tälle 1 GB:n muistikortille USA:n osavaltioiden karttoja, mutta ilmeisesti hän ei katsonut tarvitsevansa näin eteläisiä karttoja ja mekään emme Calgarystä lähtiessämme älynneet tarkistaa mitä kaikkia USA:n karttoja kortilla oli. Luotimme siihen, että Roy oli ladannut tarpeeksi karttoja…
No, ei hätiä mitiä…minullahan oli koko ajan ollut mukanani oma BMW Motorrad Navigator II (Euroversio), joka on siis sama kuin Royn Garmin Streetpilot 2610. En ollut edes kokeillut sitä tähän mennessä, koska Royn laite tuntui hoitavan hommansa. Nytpä sain sitten hyvän syyn kokeilla miten ilman USA:n pohjakarttaa oleva Eurooppaan viritetty GPS-laite toimii kun siihen lataa USA:n detaljikartat. Asensin laitteen telineeseensä ja kytkin virran…Härveli oli ollut viimeksi päällä ja lukenut satelliitteja Frankfurtissa ja nyt oltiin Oklahoma Cityssä. Ei ihme, että siltä kului aikaa minuuttitolkulla käynnistyä ja saada ymmärrys siitä missä nyt oltiin. Ja ihme ja kumma…saatuaan itsensä paikallistetuksi, se osaa suunnistaa ja opastaa aivan samalla tavalla kuin Royn Amerikan versiokin. Ainoa ”puute” näyttää olevan se, että kun laite aina uuden reitin aluksi zoomaa näytön hyvin pieneksi (siis pohjakartalle), tässä laitteessa pohjakartan puuttumisen vuoksi näkyy vain pelkkä pinkki viiva tyhjällä keltaisella pohjalla. Pari painallusta ”zoom in” –nappulasta palauttaa laitteen takaisin siihen ladatun detaljikartan puolelle ja homma näytti toimivan täydellisesti! (Myöhemmin opin sitten kylläkin muuta…)
Olipa toisaalta hyvä, että Royn laitteesta loppuivat detaljikartat, en muuten ehkä olisi koskaan käynnistänyt omani tällä mantereella.
Ohjelmoin laitteen näyttämään maileja, jotta meillä on edes jotain hajua siitä mitä tarkoittaa esimerkiksi nopeusrajoitus 65 mph. Jätin siihen kuitenkin suomenkielisen opastuksen ja niinpä naisääni kehottaa sujuvalla Suomen kielellä kääntymään ”1,3 mailin ( tai esim 400 jalan) päästä oikealle”.
Illalla tapasimme John Spencerin ja hänen tyttöystävänsä, ja he veivät meidät syömään Cowpie 66 –ravintolaan Route 66:n varrella. Tämä oli sikälikin erittäin merkittävä juttu, että minulle oli jostain (ilmeisesti Garminin karttaohjelmaa huolimattomasti lukeneena) jäänyt virheellinen käsitys siitä, että me muka olisimme jo samana päivänä ajelleet tuota kuuluisaa tietä pari sataa kilometriä. Todellisuudessa me olimme ajaneet sen modernisoitua versiota eli nelikaistaista Interstate 40:ä, joka halkoo mannerta lännestä itään mennen muun muassa Amarillon (Texas) ja Oklahoma Cityn (Oklahoma) läpi. Aito Route 66 on tavallinen kaksikaistainen maantie, joka kulkee välillä hyvinkin lähellä Interstate 40:ä, mutta 66 halkoo kaikki mahdolliset sen varrelle nousseet pikkukylät. Tien ilme ja olemus on ainakin joiltakin osuuksilta koetettu pitää alkuperäisenä. Tyypillisin lienee tiekyltti ”Route 66”, joka on vain tällä tiellä vanhan mallinen kun se muille teillä on muutettu modernimman näköiseksi jo aikoja sitten.
No siis, pääsimme ajamaan aitoa kuuskutosta parin mailin verran matkalla ruokapaikkaamme, joka sekin oli aika ilmestys. Kysymyksessä oli moottoripyöräkaupan ja ravintolan yhdistelmä. Ravintolassa tarjoiltiin lähinnä erilaisia isoja hampurilaisia ja mopomyymälän puolella oli kaupan aivan huikeita kustomoituja Harrikoita. Kun en itse ole ns. ”alan mies” , en ryhdy tässä sen enempää selvittelemään pyörien ominaisuuksia ja tyylisuuntia. Toteanpahan vain, että melkomoisia ilmestyksiä ne olivat. Sen verran sain selville (osin itse päättelemällä, huom.), että kysymyksessä on niin sanotut ”Kit bike’t”. Pyörien hinnat vaikuttivat nimittäin sen verran edullisilta (15 – 20.000 USD) ollakseen täysin uusia ja ajamattomia, että ne eivät voineet olla kenenkään autotallissa tuhansien työtuntien tuloksena syntyneitä ”sydänverellä” rakennettuja uniikkipyöriä. Ne syntyvät enemmän tai vähemmän valmiista erikoisosista pienissä pajoissa, joiden työnjälki myös on aivan huikean siistiä. Yhtä kaikki, taas tuli todistetuksi, että moottoripyöräily voi harrastuksena olla todella monipuolista.
Saimme osaksemme erikoisesittelyn pyörämyymälän puolella ja vielä mukaamme viralliset ”Route 66” T-paidat sekä pakolliset valokuvaukset niin choppereiden kuin street rodien (menikö termi oikein…) päällä.
Ja sitä paitsi, tänään sitten korkattiin virallinen hellerajakin eli +40 C niin Joken kuin minunkin pyöräni ilmalämpömittarin mukaan. Kumma kyllä tuo +40 ei enää tunnu paljon kummemmalta kuin +33 - +34, mutta yhtä kaikki noita lämpötiloja on jotenkin helpompi sietää isolla moottoritiellä sadankolmenkympin vauhdissa kuin kaikki pikkukaupungit läpikoluavalla nostalgiatiellä.
John ja Lindy tulevat myös Braseltoniin CCR:ään, joten tapaamme heidät siellä uudelleen. Todella mukavia ihmisiä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti